Niinpä niin, talvi yllätti taas kerran autoilijat ja tällä kertaa ehkä meidät kaikki kansalaiset. Täällä Kainuussa pysyvä lumi satoi jo lokakuun puolella. Viime vuosina lumipeitettä on saatu odotella jopa joulunkin tietämille. Pohjoisessa on ollut jo pitempään täysi talvi Enontekiön -27 asteen pakkaslukemineen. 

On myönnettävä, että nopea muutos kesästä talviolosuhteisiin pysäytti ulkonaliikkujan ihmettelemään vuodenaikojemme eroavuuksia. Tavanomaisen, pitkähkön, syksyn ainsiosta ennätämme sopeutua hiljaiseen muutokseen. Sinä aikana on jo lopulliseen talveen varauduttu - pipot ja kaulaliinat ovat löytäneet tiensä hattuhyllylle, ja talviseen sotisopaan kuuluva varuste, villahousut, on hälytetty päivystysvuoroon. Sen huomaa, että pyöräilyn rentous muuttuu yhtäkkiä haastavaksi nastarenkailuksi. Myös autoilun keveä kesäfiilistely vaihtuu vakavailmeiseksi välttämättömyystoiminnoksi.

Mutta synkistelyyn ei ole mitään aihetta! Jos menemisen vietti hieman hyytyykin, niin tilalle tullee monia helposti saavutettavia ilon aiheita. Esimerkiksi meillä Kajaanissa on tällä hetkellä tarjolla useita mielenkiintoisia taidenäyttelyitä. Yksi niistä on Kajaanin taidemuseossa esillä oleva valokuvanäyttely huikean upeista metsämaisemista. Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon luonnonmetsäteemainen näyttely on avoinna 10.12.2023 saakka.

Suomen metsistä löytyy luonnontilaisia eli koskemattomia metsiä enää noin 1% verran. Talousmetsiä, siis alueita, joissa ihmisen toiminta ei ole vielä ratkaisevasti muuttanut tasapainoa, on sentään vielä jäljellä, mutta jatkuvat, talouslaskelmien säätelemät, hakkuut ovat tällä hetkellä radikaali uhka luontomme monimuotoisuudelle.

Näyttelyssä pyörii myös jylhän kaunista metsämaisemaa videoinstallaationa.

Taiteilijat kokevat, että heidän tuottamansa kuvamateriaali toimii myös luonnonsuojelun työvälineenä lisäten ihmisten  luontotuntemusta ja sitä kautta herättäen kansalaisten mielenkiinnon metsien biodiversiteetin säilyttämiseen.

Kainuulaiset koululaiset ja varhaiskasvatuksen väki ovat käyneet tutustumassa näyttelyyn. Heidän hauskoja havaintojaan on myös mukava lueskella. 

Raatihuoneen torilla on bongattavissa kainuulaisten taiteilijoiden teoksia näyteikkunaesittelynä. Taidekadun tekijäkaarti vaihtuu 2.12. jälkeen.

Kuvaustilanteessa ei valitettavasti voi välttyä ikkunan heijastusvaikutuksilta, mutta teoksethan löytyvät autenttisina kävelykadulta.

Pääkirjaston taidekujalla kannattaa piipahtaa Mira Haverisen ja Johanna Sulan teosten äärellä.

Vielä minulla on katsastamatta mm. Kainuun museon "Seinätekstiilejä Kainuun mailta" -näyttely. Lisään kuvat tähän postaukseen, kunhan ennätän museokierroksen tehdä.

Omat valokuvaotokseni ovat Kajaaninjoen rantamilta.

Vähänpä on tullut omakohtaista luovuutta harrastettua, mutta sentään kudoin pääpannan ja säärystimet. Kohdalle sattui sopivanväristä lankaa vuosi sitten venetsialaisesta katukaupasta hankkimani takin rekvisiitaksi.

.

Pyhäinpäivänä vietettiin myös perinteen mukaista kekrijuhlaa. Traditioihin kuuluu kekripukin polttaminen satokauden päättymisen kunniaksi. Aiempina aikoina pukin poltolla pyrittiin myös häätämään alueelta mahdolliset vaeltelemaan unohtuneet kuolleiden sielut.

Kostean säätilan ja olkipukin märkyyden vuoksi oli savunmuodostus aika-ajoin runsasta. Savu sinällään sai aikaan erikoiisia valoefektejä. 

Pyhäinpäivänä on hautausmaalla aina tunnelmallista, sateellakin.

Koin aivan erityisen hetken alueella, joka on omistettu muualle haudattujen omaisten muistolle. Voimakas tuuli ryöpytti jäistä räntälunta kynttilöiden metallikansien päälle. Kansien helinästä syntyi pientä outoa musiikkia, jonkalaista en ole koskaan aiemmin kuullut. Paikalle saapui kolmihenkinen perhe, ja isä lapsensa kanssa meni sytyttämään kyntilän. Kauniin juhlavalaistuksen loisteessa syvennyimme perheen äidin kanssa kuuntelemaan ihmeellistä musiikkia. Lopuksi toivotimme toisillemme hyvää pyhäinpäivää. Ei puhuttu mitään muuta, mutta tilanteesta jäi erityisen lämmin ja harmooninen olo. Jos enkeleitä olisi olemassa, voisin kuvitella, että sellaisen olennon siiven hipaisu voisi tuntua samanlaiselta.   

Jaksan aina hämmästellä Sotkamon kirkonkylän kauniita maisemia. Aiheeseen sain palata tälläkin kertaa, kun viikkoja kestänyt harmaan sateinen jakso aukesi kauniin aurinkoiseksi päiväksi käydessäni Sotkamon terveyskeskuksessa vierailukäynnillä. 

Havukka-ahon ajattelija -patsas kertoo vahvaa tarinaa ihmisen ja luonnon välisestä vuorovaikutuksesta. Nina Ternon veistoksessa hirvellä on silmissään lempeä katse, ja Veikko Huovinen vakaumuksellisena luontoihmisenä on jo omaksunut lintumaaisia piirteitä olemukseensa.

Patsaan jalustasta on luettavissa Veikko Huovisen ajatus: "Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet". Näinä aikoina tuo lause kuulostaa entistäänkin todellisemmalta.

Hienon kesän jälkeen on mukava viritellä odotuksia syksyn raikkaan kuulaisiin tunnelmiin. Kesä vietettiin, ainakin täällä Kainuussa, lähes ihanteellisissa olosuhteissa. Lämpöä oli riittävästi ja hellepäivien määrät kohtuullisia. Sateita saatiin sopivissa jaksoissa, joskin hiukan kertymäoptimien ylärajoja hipoen. Mutta toki talvikauden vesivarannoista on aiheellistakin pitää huoli. Tuuliset säät näyttävät lisääntyvän ilmastonmuutoksen seurauksena, mutta näillä tuulilukemilla sekin ilmiö sataa nyt vain energiantuotannon laariin. 

Marja- ja sienisato on ollut kaikissa lajeissaan runsas ja joissakin jopa erinomainen. Karpalosoihin en ole Kajaanissa asuessani vielä päässyt tutustumaan, mutta tämän lajin talvivarannot tulivat päiväjärjestykseen käydessäni tervehtimässä oululaisia ystäviäni. 

Vietimme ystävän kanssa aurinkoisen ja hyväsatoisen syyspäivän vanhalla tutulla karpalosuollamme.

Kauniita nuo soiden syksyiset värit!

Ystävän pakastimeen oli jo aiemmin tallennettu marja-aronioita myös meidän tarpeisiin. Siitä isot kiitokset vielä kerran!

Ehkä kosteahkon syksyn vuoksi ruska jäi nyt hyvin keltapainotteiseksi, mutta pihlajien väripaletista löytyi sentään railakkaampiakin yhdistelmiä.

Silmääni viehättävät myös polkujen katteeksi pudonneet syksynlehdet.

Tämä vieraslajinen kurttulehtiruusu oli vielä onnistunut välttämään lopullisen tuhonsa ja ilmeisesti sen kunniaksi viritti toisen kukintakierroksen tälle kesälle.

Puolukkaa oli toisin paikoin metsä punaisenaan. Hauskan näköistä oli, kun vanhan kannon kylkeen kasvanut varvusto oli väsännyt komeat puolukat kantoa koristamaan.

Keräilyennätykset paukkuivat sankkojen täyttyessä.

Haperoita oli myös runsaasti.

Karvarouskuja.

Karvarouskuista syntyi oivallinen sienisalaatti.

Mustesieniä en ole kerännyt syöntiin.

Kaupunkitaajaman kantosienet (tai mitä lienevät nääpiköitä) saavat jäädä puolestani vaikkapa hiirten herkuiksi.

Kultasienestä sanotaan sienioppaassa, että se kasvaa kulttuuripaikoilla. Totta totisesti, tämä sieni oli hankkiutunut kirjaston pihaan! Heti nuorena sen voisi kuulemma syödäkin, mutta vanhempana se voi aiheuttaa myrkytyksiä. Kivan näköinen sieni, mutta en menisi sitä syömään.

Tänä vuonna pihlajat pursusivat marjasatoa.

Räkättirastaat vierailivat puissa suurina laumoina. Seuraavina päivinä tilhet tulivat hämmästelemään mihin ihmeeseen heidän talvivarastot olivat hävinneet.

Parvekkeen tomaatit pullistelivat tyytyväisinä komeaa kasvuaan.

Tomaattitertun täydellinen raakilevaihe.

Villivadelmien aatelia.

Ystäväperheen runsasta omenatuotantoa.

...ja pihan yltäkylläistä kauneutta.

Ystävä kokosi meille pihaltaan uskomattoman kauniin kukkakimpun.

Sateen muotoilemaa taidetta mummolan pihalla.

Oman parvekkeen söpöäkin söpömpi piskuinen purppurajuorun kukka.

Ruusujen jaloa kauneutta.

Jotakin on näköjään juhlittu.

Välillä ystäväperheen juhlahetkiä.

Ja muuta herkuttelua.

Oulussa käydessäni ystävät hemmottelivat minut lähes pyörryksiin ihanilla tarjoiluillaan. Harmi, kun kaikkeen ei kamera ehtinyt mukaan.

Mummolan pihalta yllätin pienen "oravahamsterin" mielipuuhissaan. Sillä oli lähes kymmensenttinen kuusenkäpy hampaissaan, kun se kaivoi koloa pihanurmikkoon. Sitten orava peiteli kävyn mullalla. Mutta se olikin aiemmin irrottanut ruohotupsun taidokkaasti syrjään ja asetteli mättään nyt takaisin paikalleen huolellisesti ja tietysti ihan oikeinpäin. Lopputulos oli niin siisti, ettei kukaan voi arvata, että siinä olisi oravan kätkö.

Ensimmäiset lumihiutaleet nurmikolla.

Kajaanin Raatihuoneentorin näkymää syksyn kynnyksellä.

Vielä lokakuullakin on juoksutettava runsaita sadevesiä voimalaitosten patojen ohi.

Aamuherätys kultareunaisia pilviä ihastelemaan. 

Oulu -reissulla kävin toteamassa entisen kotirantamme olevan edelleen yhtä kaunis kuin ennenkin.

Eila ystäväni kanssa kävimme tarkistamassa onko hehkutus Aki Kaurismäen uudesta elokuvasta ollenkaan kohdillaan. Kyllä on oikeinkin kohdillaan! Kuolleet lehdet on enemmän kuin elokuva, se on taideteos. Näyttelijäsuoritukset ovat eleettömyydessään vakuuttavia. Miten niin pienillä vivahteilla voi kertoa niin vahvaa tarinaa? Jussi Vatasta on totuttu näkemään kovin monenlaisissa rooleissa, mutta aina hän suoriutuu niistä yhtä uskottavasti - kertonee miehen suvereenista näyttelijän kyvystä ja monipuolisesta lahjakkuudesta. Myös Alma Pöystistä löytyy kaurismäkiseen maisemaan täydellisesti soljuvaa karismaa.

Entäpä Kaurismäen kameratyöskentely! Joka ikisen filmiotoksen taustat on viimeisen päälle mietittyjä. Värimaailma kulkee synkroonissa kertomukasen tapahtumien kanssa joskus luoden kontrastia tarinalle ja toisinaan käärien henkilöt lempeän myötätuntoisesti pehmeään hämyyn. Taustaelementtien rakentelusta löytää jatkuvasti moniulotteisia tarinoita jo  itsessään. Vanhojen elokuvien julisteet toimivat hienosti rekvisiittana, ja jopa tehdasmiljöön rakenteissa, metallipalkkien asettelusssa ja hallien väriskaalassa on selkeästi tunnistettavaa kaurismäkeä. 

Elokuvan musiikkivalinnat tukevat supisuomalaista mollivoittoista mielenmaisemaa sortumatta suoranaiseen patetiaan. Kaurismäellä on tarkka tyylitaju liikkua melankolian syövereissä erehtymättä kuitenkaan ankeudella mässäilemiseen. Optimistinen pohjavire löytyy aina.

Elokuva teki suuren vaikutuksen. Jälkeenpäin piti oikein pysähtyä hetkeksi erittelemään kokonaisvaltaista visuaalistunteikasta kokemusta. Kyllä löytyy perusteita jäädä odottelemaan Oscareita tulevissa kansainvälisissä mittelöissä. Arvokas Cannesin Kultainen palmu -palkintohan on jo takataskussa.

Elokuvateatteri Bio Rexin seinällä komeilee jännittävä kuvateos puun ja pronssin vuoropuhelusta.

Yhden ystävän luona iltaa istuessani ihailen aina tätä Anniikki Poijärven taulua "Ilon kantaja". Teoksesta käy ilmi miten kantamus pursuaa iloa yli astian laitojen, siis ympäristöönkin. Ilon värit näyttävät heijastelevan myös kantajaan itseensäkin. Siis selkeästi kyseessä on win win -tilanne, molemmat osapuolet hyötyvät. Tauluun sisältyy myös ystävän hauskoja muistoja ajalta, jolloin hän aikoinaan kuului Mäntyniemen monilukuiseen henkilökuntaan. Erään kerran ystävä oli kutsuttu mäntyniemeläisten kanssa juhliin, jonka arpajaisten pääpalkintona oli tämä taulu. Arpaonni osui hänen kohdalleen.

Ateneumin Albert Edelfeltin taidenäyttely on avoinna vielä 17.9. saakka. Ennätin sopivasti mukaan eikä vierailijoiden ruuhka enää ollut häiritsevää. Näyttely on harkitusti jaettu teemoihin, jolloin eri saleissa pääsee tutustumaan Edelfeltin tuotantoon yhtenäisin kokonaisuuksin. Mahtavaa, kun sain seurakseni taas Liisa -ystäväni, jonka seurassa omakin silmä löytää uusia ulottuvuuksia, ja aina myös oppii jotakin uutta. Tällä kertaa löysin mm. pastellivärien kiehtovan maailman. Tajusin miten herkkää ja tarkkaa jälkeä voi pastelleilla saada aikaan.

Näyttelyn yksi valovoimaisista teoksista on maalaus taiteilijan sisaresta Berta Edelfeltistä.

Samainen tyttö esiintyy Ateneumin julkisivun banderolissa.

Pronssiveistoksen taiteilijasta on tehnyt hänen hyvä ystävänsä Ville Valgren, tuttu esim. Manta patsaastaan torin rannassa.

Usein julistekuvistakin esiintyvä teos "Leikkiviä poikia rannalla". 

Samaan aihepiiriin kuuluu myös tämä teos.

Kuningatar Blanka.

Varsinaisen kansainvälisen läpimurron Edelfelt pääsi toteuttamaan Louis Pasteurin muotokuvalla. Kuva kuuluu olevan nykyisinkin vakiomateriaalia ranskalaisissa oppikirjoissa.

Edelfeltin kerrotaan olleen kovin ihastunut tähän ranskalaiseen malliinsa. Taulun tunnelmasta on havaittavissa selvä molemminpuolinen kiintymys.

Ruotsissa 1800 luvun lopulla asuneen suomalaistaustaisen kirjailijan, Elsa Lindberg-Dovletten, muotokuvaan liittyy kiinnostava tarina. Tukholmaan matkatessaan oli Lindberg onnistunut toimittamaan Edelfeltin hänestä maalaaman muotokuvan kuljetettavaksi persialaisen prinssin matkatavaroissa välttääkseen näin teoksen vaurioitumisen Ruotsin tullitarkastuksessa. Kun prinssi myöhemmin palautti taulun Lindbergille kävikin niin, että he rakastuivat ja pian juhlittiin häitä. Siis, Suomeakin sivuava oikea prinsessasatu.

Tässä taulussa näkyy hienosti pastellivärien teho valon ja tunnelman luojana (valitettavasti kuvassa on mukana hieman taulun lasin aiheuttamia heijasteita).

Edelfelt toteutti muotokuvan Lindbergistä myös öljyväreillä. Tunnelma on toisenlainen.

Itkuvirsien taitaja Larin Paraske.

Espanjalaismies on saanut ympärilleen kerrassaan näyttävät kehykset.

Tuttu maalaus Porvoosta. Keltainen talo on edelleen olemassa n. 200 vuotta myöhemmin. Miran ja Suvin ensimmäinen lasinäyttely toteutui tuossa historiallisissa rakennuksessa.

Ateneumin portaikko käy itsessään taideteoksesta.

Gallerie Forsblomissa oli myös kokoelma vaikuttavia teoksia. Pääsimme jututtamaan itse galleristi Forsblomia. Hänen kattavaa taideasiantuntijuuttaan ja mielenkiintoisia tarinoita olisi ollut mukava kuunnella pitempäänkin.

Italialainen Gioele Amaro.

Kim Simonsson.

Viljami Heinonen.

Tässä kohtaa nousi mielleyhtymä Reidar Särestöniemeen. Voisiko taiteilijoilla olla värien käsittelyssä jonkinlaista sielujen sympatiaa. 

Marjaterttu Willman oli ryhmänsä kanssa toteuttanut upean tanssiteoksen Suomenlinnan Kiväärigalleriaan. Jykevät kiviseinämät tarjosivat vakuuttavat puitteet "Äijän" voimaa ja tunnetta uhkuvalle tarinalle. Mira Ollilan ja Suvi Pulkkisen valotehosteinen lasitaide resonoi hienosti tanssiesityksen tunnelmaa.

Viihdyn mainiosti näiden jylhien kivimuurien vanhoissa tarinoissa. Suomenlinnan alue on arvokas Unescon maailmanperintökohde. Linnoituksen rakennustyöt aloitettiin 1748. Sen jälkeen Suomenlinna on toiminut puolustustehtävissä milloin Ruotsin, Venäjän tai Suomen sotilastukikohtana.

Raskasta kalustoa.

Kadunvarren ikkunanäkymää.

Tyytyväinen kalamies kunnon ahvenvonkaleensa kanssa.

Suokin laiva.

Paluumatka auringonlaskunaikaan.

Esplanadinpuisto näyttäytyy Helsingin vehreänä keitaana.

Merenneitopatsaan mallina on toiminut kuvanveistäjä Viktor Janssonin tytär Tuve Jansson, myöhemmin muumeistaan tunnettu.

Kylläpä siinä kelpaa patsastella.

Olin juuri kuunnellut podcastina tarinan Annelen korupajan voitokkaasta matkasta kansainvälisille markkinoille. Ja siinähän se sitten oli, pieni kaunis putiikki, kuin koru, laadustaan tunnettu.

Kadun vastapuolella ryöppysi Ravintola Teatterin runsas ovikoristelu.

Merin ja Jonin kotipihassa on myös uutta vihreää. Sydänkivi keskellä on muisto vuosien takaisesta Luosto -sinfoniatapahtumasta. 

Helsigin vierailuni yksi ilonaiheista oli myös päästä koiranrapsutustehtäviin muutamaksi päiväksi vapauttaessani Merin ja Jonin Espanjaan musiikkifestareille. Barcelonassa oli ollut +42 astetta, joten Helsingin +26 astetta olisi tuntunut vähän viileältä ilman nuotiota ja "hot doggeja". 

Nyt oli terassin kaunis kiikkutuolikin koottu valmiiksi.

Aina valppaana!

Hei, minun piti myös mahtua siihen! 

Aamuauringon säteissä alkoi erottua erinäinen määrä koiran käpäliä lähituntumassa. Yö oli mennyt hienosti. Hyvin sovittiin, ja koirankuonojen tuhinassa oli turvallista nukkua.

Nepalilaisessa ravintolassa ateriointia...

ja thaimaalaisessa.

Välillä muutakin herkuttelua.

Välillä suht terveellistä iltapalaa...

välillä ei niinkään.

Junan ikkunaan oli joku piirtänyt sydämen - no, kyllä minäkin rakastan matkustamista.

Kajaanin keskuasairaalassa on aulatilaa, jossa kuukausittain vaihtuu taideteosten näytteilleasettaja. Tällä kertaa vuorossa oli Maaria Leinonen.

KAKSin lähi alueelle on rakennettu terveysmetsä. Ajatuksena on mahdollistaa nauttiminen metsän tarjoamista terveysvaikutuksista. Alueella on osittain laudoitettu esteetön kulku. Reitillä voi myös tulistella laavun suojissa. 

Mukava ulkoilualue löytyy myös vähän kauempaa, Vimpelinlammen ympäristöstä.

Joku lapsi oli jättänyt tuulihyrränsä lammenrannan väripilkuksi.

Kaupunkilaislampaita.

Syksyn merkkejä.

Mittaamattomat ulkoilu- ja liikuntamaastot avautuvat tietenkin Sotkamon Vuokatin maisemissa. Tämän kertainen Sotkamossa käyntimme tarkoitus oli lähinnä marjastusreissu, mutta pysähdyimme toki ruokailemassa maittavan aterian Vuokatti Sportissa.

Marjastuskohteenamme oli Matti Korhosen maatila Saijanlahdessa. Hyvänlaatuista herukkaa ja vadelmaa sai itse poimia edulliseen hintaan.

Syksyisiä herkkuja ilmestyy jo metsiin.

Hyvällä onnella olimme ennättäneet tapaamaan myös Miran porukoiden kanssa heidän kiireidensä keskellä. Kotiinviemisiksi kertyikin monenmoista ihanaa taidetta.

Eipä aikaakaan, kun tämä kesä alkaa olla vain muistoja mielen sopukoissa. Hieno kesä on toki ollutkin. Näin jälkeenpäin  voi todeta, että meitä kainuulaisia ovat säätkin suosineet. Mitään äärimmäisiä sääilmiöitä ei täällä ole näkynyt, toisin kuin muualla Suomessa, puhumattakaan muusta maailmasta. Aikani on kulunut paljolti kotoilun merkeissä ja isomummimme avustustehtävissä. Monta ilahduttavaa sukulaisvierailua on myös mahtunut tähän kesään, ja tärkeitä ovat olleet pikku pyrähdyksiet muita ystäviä tapaamaan.

Useita taidenäyttelyitä on tullut tutkittua. Sykähdyttävin niistä on tietenkin ollut Miran ensimmäinen lasinäyttely Porvoossa. Siitä kerroinkin jo edellisessä postauksessani. Mieleenpainuva hetki oli myös nähdä Ristijärven Katvelan museotilassa esillä olevat kuvataiteilija Urho Kähkösen työt. Maalausten mystinen tunnelma ja koskettava värimaisema kolahtivat tiukasti tajuntaan. Näyttely on päättynyt 6.8., mutta hänen taiteeseen voi tutustua esim. Instagrammissa art_urho_kahkonen.

Toinen upea värimaalima avautuu Kajaanin kaupunginkirjaston yläkerran valokuvanäyttelyssä. Esillä on valokuvaaja Sami Säilyn kokoelma paltaniemeläistä maisemaa viiden vuoden ajalta. Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Kuvia voi näköjään tilata myös Woodland Graphigsin verkkokaupasta vaikka kotiseinää koristamaan.

Kirjastokäynnillä kannattaa pysähtyä myös ala-aulan vitriinien äärelle.

Kainuun museossa voi tutustua vessahuumoriin ja samalla oikeinkin asialliseen ulkohuussitietouteen. Suomeen on vesiclosetti rantautunut 1800-luvulla. Sitä ennen, ja nykyisin vielä maaseudulla, varsinkin mökkiolosuhteissa, on pieni huone, sydämen muotoisella ikkunalla varustettuna, nauttinut suurta arvostusta pihapiirissä. Huussi ei suinkaan ole tällä hetkelläkään mikään maailmanlaajuinen ilmiö. Ja missä maailmalla näitä mökkejä onkin, niin kotoisen sydämen tilalla nähdään usein esim. puolikuu.  

Perinteisesti suomalaiseen WC:iin ja puuceehen on kuulunut kaikenlaista lukemistoa Aku Ankasta lähtien ja tietysti mietiskely ajankuluksi. Minkähänlainen kirjallisten ideoiden lähde ja ajatushautomo on aikoinaan ollut tämä kirjailija Ilmari Kiannon Turjanlinnan käymälä.  

Nyttemmin puucee pääsee uuteen maailmanvalloitukseen, kun tämän vuoden Venetsian arkkitehtuuribiennaalin Suomen osastolle on rakennettu ehta "hotelli helpotus". Syy tämän pikku rakennuksen pystyttämiseen on hyvinkin vakava. Näinä ilmastonmuutoksen aikoina huoli puhtaan veden riittävyydestä ja vesistöjen likaantumisesta alkaa näyttäytyä yhä suurempana ongelmana. Esim. kehittyneiden maiden talousvesistä 30% vedetään vesiclosettien viemäriverkostoon. Siis puhdasta juomavettä! Ja maailman jäteveistä 80% joutuu käsittelemättömänä ympäristöön.  Esimerkiksi  Venetsiassa jätevedet johdetaan juuri niihin turistienkin haikailemiin iki-ihaaniin kanaaleihin. Suomalaisperinteinen käymäläkulttuuri toisi järkevän kilpailijan nykyiselle luonnonvaroja tuhlaavalle keinolannotetuotannolle. Huussihan sisältää oivallisen innovaation kompostituotannosta. No, kaupungeissa ratkaisu ei ihan helposti toteudu, mutta maaseutuakin maailmasta vielä löytyy.

Ystävän kanssa suuntasimme kulkumme Ristijärvelle Veisuu Vestivaalille, olihan kyseessä tapahtuman 20-vuotisjuhla. Ristijärvellä veisuu sanalla on huomattavasti laajempi merkitys, kuin ehkä yleensä on totuttu. Tapahtuma voi hyvinkin siältää kirkkomusiikillista antia, mutta yhtä hyvin mitä tahaansa musiikillista genreä. Tänäkin viikonloppuna esiintyjäkaartista löytyi mm. Club For Five, Joel  Hallikainen, Milana Misic jne. 

Lauantaina Ristijärven kirkossa esiintyi PaReMPi kvartetti. Mielenkiintoinen tuttavuus! Kanttoreista koostuva nelikko, jolla löytyy osaamista muusiikin lajissa kuin lajissa. Levyn tekoa heille voisi suositella.

Anna-Kaisa Korpinen on Seinäjoen tangoseniori -kilpailun voittaja vuodelta 2022

Hannu Väyrynen esitti leppoisaan tapaansa Konsta Pylkkäsen lennokkaita ajatuksia.

Sanavalmiilta taikuri Elias Kvistiltä löytyi yllättäviä käänteitä hokkuspokkustemppuihinsa.

Ristijärvelle lähdön yhtenä houkuttimena oli myös Juustoleipä -messut. 

Paloauton esittely lienee messujen kuin messujen vakiorekvisiitta. Nyt oli paikalla myös aidon näköinen miniversio tällaisesta palokalustosta. Auton esittelijä kertoi idean olevan suomussalmelaisen miehen, joka on omin käsin nikkaroinut lasten unelma-ajokin.

Parit rivit kudottiin messuyleisön yhteiseen kudelmaan.

Välillä thaimaalaista katukeittiötä. Yllättävän aidon makuista. 

Museossa oli nähtävillä katsaus Ristijärven Suojeluskunnan toiminasta. Jotenkin tällaiset pienten paikkakuntien kotiseutumuseot tuovat historian tapahtumat lähelle ja konkreettisiksi.

"Sentraali Sandra"

Ristijärven kirkko toimi useiden vestivaalitapahtumien akustisena pääestradina.

Kirkon tuntumassa kaunista risuaitaa.

Sateinen kesä suo Kajaaniin pienen muistuman Ämmänkosken aikoinaan vuolaana virtaavista kuohuista.

Kajaaninjokea alavirtaan.

Pienoisen lummelammen rauhaa.

Maitohorsma ja koiranputki suorittavat maisemointitehtävää omalla vuorollaan.

Ensimmäiset railakkaan keltaiset kanttarellit saavat nuutuneenkin metsäsamoilijan aistit hereille.

Vanhahko herkkutatti ei houkuttele syömään, mutta näkymä on kokonaisuudessaan karun kaunis nuoren metsikön katveessa.

Outo "korvalehdykkäsieni" ei myöskään herätä ruokahalua.

Puhumattakaan näistä "hattivateista".

Haperoita lötyi syötäväksi asti.

Heinäkuussa Ensilän palstaviljelmät ovat täydessä loistossaan. 

Varjoliljan herkkää kauneutta.

Jalokärhö.

Kiva päivänkakkaraketo.

Myös ystävän pihassa kukitaan kilpaa.

Isomummin ysikymppisiä juhlitaan pitkän kaavan mukaan.

Mummolan punakukkainen marketta viihtyy hyvin vanhassa muuripadassa.

Leikkokukista tulee aina otettua kuvat, niin iloa riittää pitemmäksi aikaa.

Saintpaulioita ikkunalla.

Tomaatteja pääsee jo maistelemaan.

Lakkasuoltakin löytyi poimittavaa.

Onneksi olin osannut ajoittaa kuntohuippuni juuri marjastuskaudelle, joten pysyin kohtuullisesti taas Pekan vanavedessä vaikeakulkuisissa maastoissa. Koen itseni todella etuoikeutetuksi, kun "marjaoppaallani" on hyvän saalisvainun lisäksi sisäsyntyinen kartta- ja kompassijärjestelmä päässään. Metsäreissuilla ei juuri sääskiä näkynyt, mutta muutama paarmaa tuli kyllä ruokituksi.

Tämä puolukkamätäs olisi kiva nähdä, kunhan marjat ovat valmistuneet.

Salli oli haaveillut, että kunpa voisi kerrankin viettää Itävallassa hieman pidemmän loman. Olisiko tämän kiireisen perheen arjesta mitenkään löydettävissä jokin luova ratkaisu? Neuvonpidon pohjalta viettivät Salli ja isä aluksi Itävalta -lomaansa. Sitten perillä läpsystä vaihto, ja niin ennätti näyttelykiireiltään äitikin alppimaisemiin. Kuva kertoo ratkaisun onnistuneisuudesta.

Iltapuhteilla Mira äidin kynät heräsivät eloon.

Sallilla oli tietysti myös omat työskentelyvälineet mukana.

Eilen, 9.8., iltanäkymää rannassamme.

​

Porvoo on oikea unelmien kesäkaupunki. Kun mittarissa hohtelee kuumat +26 astetta, ja turistioppaat paimentavat mukulakivillä vellovia turistiryhmiään, niin tunnelmaa ei tarvitse lähteä etsimään sen enempää Firenzestä kuin Barcelonastakaan. Juuri nyt tuntuivat Vanhaa kaupunkia ihastelevan ainakin kiinaa, ranskaa, viroa ja suomea puhuvat opastettavat. Leppeän historiatuulahduksen lisäksi kaupunki tarjoaa monipuolisia ruokailu- ja kahvittelunautintoja jokaiseen makuun. Taide-elämyksten runsaus saa kesäisen mielialan entisestään hullaantumaan.

Tänä kesänä, kaiken muun porvoolaisen ohjelman lomassa, on pysähdyttävä Jokikatu 20 kohdalla, Galleria Colmioon. Pitkälle lasiartesaaniopinnoissaan edenneet taiteilijat, Mira Ollila ja Suvi Pulkkinen, ovat avanneet puhuttelevassa vanhassa rakennuksessa oman "Valon aika" näyttelynsä. Valoa ja lasin hehkua sykkivillä teoksillaan sympaattiset taiteilijat haluavat muistuttaa katsojaa onnen hetkien merkityksestä ja siitä miten omat onnen hetket voisi saada valaisemaan myös kanssakulkijoiden polkuja.  

Mira on ennättänyt tehdä ammattiuransa Suomen kansallisbaletin tanssijana, ja se identiteetti on luonnollisesti osa Miraa edelleen. Aika-ajoin teoksiin pyrähtää mukaan tanssivia ballerinoja.  

Aivan ihana ajatus sisältyy tähän  "Äidinrakkaus" -teokseen. Lasimaljakon pohjalta äidinsydän tarjoaa turvaa ja lämpöä kasvaville lapsilleen. Kun perheeseen syntyy lisää lapsia, hankitaan maljakkoon uusia sydänkukkasia. 

Sinertävät tunturigraalit heijastelevat revontulten välkettä. Pienet puufiguurit taas muistuttavat ihmistä omien juuriensa merkityksestä.

Miran Lumilyhty -teos on saanut kunniamaininnan kanainvälisessä Kioskedia Design Awards -kilpailussa.

Suvi on työstänyt näyttelyyn esille myös muutamia maalauksia.

Etualalla Mira siskonsa Merin seurassa.

Suvi huoltamassa kutsuvieraita.

Maailman estradeja paljon kiertelevä yhtye, Slack Bird, viihdyttämässä avajaisyleisöä. 

Näyttelytilan omistaja, Päivi Mikola, on myöskin taiteilija ja tunnettu mm. Colmiotuoleistaan.

Näyttelyrakennus itsessään on historiallisen arvokas, yli 200 vuotta vanha puutalo.

Rakennus on ikuistettuna Albert Edelfeltin maalaukseen vuodelta 1886.

Vuonna 1898 Edelfelt on työstänyt maalauksiinsa joenrannan makasiinirakennuksia.

Myös tästä katuosuudesta on olemassa Edelfeltin tauluksi toteutettu näkemys.

Porvoon vanhakaupunki henkii historiaa.

Turisteilla riittää kuvauskohteita.

Tarjoilua "Porvoon mitalla".

Porvoon tuomiokirkko edustaa 1400 luvun myöhäisgotiikkaa. 

Entinen raatihuone toimii nykyisin museona.

Linnamäen valtavat siirtolohkareet.

Seuraavaksi jatkui taiteen tutkiminen Kouvolassa.

Kas, Miran ja Suvin opettajan kädenjälkeä. Teos edustaa Marja Hepo-ahon hienoa oivallusta saattaa lasi ja luonnonkivi takaisin toistensa yhteyteen.

Kouvolassa sijaitsee suuri Pentikin myymälä, jossa miellyttävällä tavalla kohtaavat taide ja käytännöllisyys.

Välillä pysähdyttiin nauttimaan täydellisestä luontoidyllistä Merin ja Jonin mökille. Hetkeä aikaisemmin tästä oli pyyhkäissyt eteläistä Suomea piinanneet kaatosateet. Sääsket eivät olleet vielä siitä toipuneet, josko niitä ihmeemmin olisi ollutkaan. Samalla tuli minulle tilaisuus karistaa tukahduttava talviturkki harteilta.

Isäntäväki oli nikkaroinut saunarantaan uuden huoltoyksikön. Kyllä nyt kelpaa viritellä "rantaravintolan" tarjoiluja.

Ensimmäiseksi menivät kokeiluun kouvolalaiset lakugrillerit. Enpä olisi ihan heti uskonut, että lakritsijuuren lisääminen grillimakkaraan voisi toimia noin makoisasti!

Mökkinaapureita on tullut lisää.

Myös kaupunkiasunnon terassille oli rakenneltu uudet kalusteet.

Netistä tilattu espanjalaistyylinen kiikkustuoli on viimeistelyä vaille valmis.

Seuraavaksi Kajaanin kulttuurikaupunkiin. Taidemuseossa pääsee silmäilemään sympaattista Kaija-Riitta Iivosen näyttelyä, Koko elämä. Esillä on hänen teoksiaan vuosikymmenten varrelta. Väriskaala on maanläheistä ja hahmojen käsittely lempeää, myötäelävää.

No mutta, Porvoon kirkon profiili osuu heti ensiksi silmään. Hauskan saumattomasti katunäkymä muuttuu lintuasumusten taajamaksi.

Huumori kulkee mukana teoksissa.

Kajaanissa vietettiin 5.-9.7. vuosittaista juhlatapahtumaa, Kajaanin Runoviikkoa. Yksi viikon vetonauloista oli Vilma Jään konsertti. Nuoresta iästään huolimatta Vilma on jo tuttu kansainvälisiltä oopperalavoilta Kaija Saariahon ja Sofi Oksasen menestyksekkäästä Innocentence -oopperasta. Kansanmusiikki on kuitenkin lähinnä hänen sydäntään. Vilma on valmistunut Sibelius-Akatemiasta vuonna 2021. Konsertissa saimme kuulla Vilman äänen taipuvan vahvasti kantaaottavista etno popin riimeistä erityistä äänitekniikkaa vaativiin lehmänkutsuloitsuihin. Siihen tekniikkaan oli pitänyt hakea oppeja myös Ruotsista.

Upeaa saamelaista laulu- ja joikuperinnettä pääsimme kuulemaan Ulla Pirttijärven ja tyttärensa Hilda Länsmannin sekä Solju -yhtyeen myötä.

Kaija Anttonen ja Kati Outinen avasivat mielenkiintoiset näkymät saamelaiskulttuurin alkujuurille referoiden runoteosta Maa meissä.

Suomalaisessa teatteri- ja kulttuuriviidakossa yksi suosikkihenkilöistäni on kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme. Mielelläni kuvaisin häntä sanaparilla hulvaton älykkö. Arvostan hänen verbaalista ja älyllistä lahjakkuuttaan, mutta myös hänen rohkeuttaan kulkea tarvittaessa vastavirtaan, kunniasta ja maineesta piittaamatta. Hän saattaa ärhäkästi kyseenalaistaa totuttuja normeja, mutta yhtä hyvin pystyy hymähtämään myös omille näkemyksilleen. Tällä kertaa analyysissä oli Eino Leinon tuntemattomampaa tuotantoa, 1900 luvun alussa kirjoitettuja näytelmäversioita. Leinon aikalaiset eivät aina lämmenneet aiheiden käsittelystä, ja niinpä käsikirjoitukset usein katosivat arkistojen pölyihin tai päätyivät peräti kakluuniuunien sytöksi. Tänä päivänä niille hengentuotteille voisi hyvinkin olla kysyntää.