Raskasta on nyt katsella uutiskuvia. Hetken jo koimme näkevämme pientä valon häivää koronatunnelin päässä. Se himmeä valo kietoutui nopeasti yhä vain harmaantuvampiin sävyihin sotauutisten tunkeutuessa mediaotsikoihin. Sodan kuvat ovat olleet toki tuttuja aiemminkin eri puolilla maailmaa käydyistä tahtojen taisteluista, mutta nyt ne kuvat ovat  konkretiaa ihan tässä lähellä. Huoli ja pelko lähinaapureitten kohtalosta, ja omastakin, ovat yhtäkkiä meidän iholla. Me demokratian kasvatit olemme ihmeissämme eikö äidinmaidossa saamamme oppi ihmisten ja kansojen välisestä keskinäisestä kunnioituksesta ja koskemattomuudesta toimikaan. Jo päiväkoti-ikäisenä meitä neuvottiin etsimään rauhanomaisia keinoja hiekkalaattikkokonflikteihimme. Keskustelun, kuuntelun ja kompromissien teon taitoja olemme harjoitelleet koko pienen ikämme. Mikä meiltä jäi huomaamatta? Puuttuuko demokratian työkalupakista keino, joka olisi kaivettavissa esiin, kun kohtaamme tahon, jonka arvoihin ei kuulu ottaa huomioon vastapuolen ihmisoikeuksia tai tehtyjä sopimuksia? Onko demokratian akilleenkantapää päätöksenteon hitaudessa? Kaipaako aatemaailmamme vielä kehitystyötä?

Onko länsimainen demokratia muutenkin ollut ajautumassa hajanaisuuden tilaan? Huolestuttavaa on ollut nähdä miten politiikka on viime vuosina suuntautunut entistä enemmän keskinäisen kinastelun tielle yhteisen päämäärähakuisuuden sijasta. Huolestuttavaa on seurata esimerkiksi USA:n puoluekentän keskinäistä, suorastaan vihamielielistä, kärhämöintiä. Samanlaista kehitystä on ollut havaittavaissa kotimaisessakin politikoinnissa, enemmän keskitytään etsimään syntipukkeja naapurileireistä, kuin tähdättäisin asioiden eteenpäin viemiseen kansakunnan yhteisen hyvän nimissä. Hienoa on kuitenkin ollut nähdä miten läntiset demokratiat pystyvät tarvittaessa löytämään nopeastikin yhteisen sävelen ristivetoisessa intressiviidakossaan. Tämä nähtiin esim. Saksan vastaantulossa heidän vaikeaakin vaikeammassa energiakysymyksessä Nord Stream 2 kaasuputken suhteen. Siis, kiitos näiden harjaantuneiden, vaikkakin välillä uinuvien, neuvottelu- ja kompromissintekotaitojen. Toivoisi vain, että iso kuva yhteisistä päämääristä voisi kirkastua muutoinkin, kuin näin dramaattisten muutosten kautta, mitä viime aikoina olemme kohdanneet. 

No mutta, siirrytään hetkeksi vähän toisenlaisen kuvamateriaalin pariin. Yksittäisenä kansalaisena emme voi koko maailmaa muuttaa, mutta jokainen meistä pystyy kantamaan kortensa kekoon pitämällä huolen itsestään ja lähipiiristään. Yksi keino on aika-ajoin katkaista synkkien mielikuvien virta. Positiivista energia on ladattava negatiivisten tunnelmien vastavoimiksi. Helposti saattaa jäädä huomaamatta miten pienet asiat voivat nostaa mielialaa, vaikkapa katseen nostaminen katutasosta hetkeksi horisonttiin. Itselleni kasvit ja luonto ovat tärkeitä ja tietysti kulttuurikokemukset. Ystävien merkitys vain korostuu vaikeampina aikoina. Niinpä piipahdimmekin hyvän ystävän kanssa pienelle taidenäyttelykierrokselle.

Muuten, jo pelkkä tulppaanikimppu toimii hienosti harmaan talvipäivän/-viikon piristäjänä.

Tulppaani ennätti reilun viikon kukoistuksensa aikana muuntua hetkeksi piooniksi ja...

lopulta jopa anemoneksi.

Äitienpäivää koristanut timanttiananas on vielä hengissä, vaikka kukinnolle luvattiin korkeintaan puolen vuoden kestoa. Kasvi on tuottanut juurelleen uudet alut, kuten kasvin esittelyssä luvattiinkin. En ole vielä vakuuttunut ryhdynkö kasvattelemaan uusia taimia, sillä kukintoa joutuisi odottelemaan ainakin kolme vuotta. Sen sijaan ananas sai kaupasta vierelleen samaan sukuun kuuluvan tähkäkasvin. Odotellaan mitä sille tapahtuu.

Ystävät ovat tärkeitä ja kahvihetket.

Talvinen taivaan sini korostuu valkoisten hankien yllä.

Lumimuraali.

Metsän siimeksessä.

Vielä uninen aamuaurinko.

Ystävän pihassa on lumitöitä riittänyt minulle asti.

Pyryttävä lumi teki ikkunaan lumikukkia.

Parvekkeen kaiteeseen ilmestyi hämmästyttäviä jääpuikkoja vaakatasoon. Tuuli lienee suorittanut omia fysikaalisia kokeitaan.

Kajaanin taidemuseossa voi tutustua 15.5. saakka, näyttelyyn puun muovautumisesta kolmen taiteilijan yhteisiksi ja erillisiksi näkemyksiksi. Kalle Mustonen, Jussi Valtakari ja Antti Ylönen.

Oraakkeli.

Hyllytetyt. Pienoisveistoksia ihmisistä arkiaskareissaan.

Hahmot ovat ilmeikkäitä ja ansaitsevat tulla lähemminkin tarkastelluiksi.

Upeita valokuvia luonnon kiertokulusta.

Yläkerrassa on vielä mahdollisuus tavata n. 8 metrinen tonttukuningas. Tarinan mukaan hollantilainen metsästäjä on vahingossa ampunut tontun ja tietysti itselleen ikävin seurauksin. Näyttelystä tonttu siirtyy loppusijoituspaikkaansa Parkanoon, jossa se vähitellen palautuu maaemon huostaan.

Varsinainen yllätys löytyy, kun museovierailija kömpii tontun vatsaovesta sisään. Kodikkaan olohuoneen hiljaisuudessa voisi viivähtää pitempäänkin.

Tässä puuveistoksessa muodon rytmi on sopusoinnussa puun olemuksen ja lämpimän värin suhteen.

Vaikuttavaa puun ja värin vuoropuhelua.

Tähän pieneen taiteentutkijaan on helppo samaistua.

Kirjastossa maaliskuun taiteilijat ovat Antti Leinonen ja Maija Penna.

Ahmakuiskaaja.

Antti Leinosen upeita luontokuvia.

Maija Pennan töissä on herkullisen raikkaita väriyhdistelmiä.