Olen viettänyt Dan Brownin seurassa hienon nostalgisen seikkailumatkan Firenzen maisemissa. Da Vinci -koodin jälkeen olen lukenut lähes kaikki Brownin kirjat, mutta Infernon tiiliskiveäkin painavamman teosksen olin siirtänyt aina takaisin hyllyyn, toistaiseksi. Nyt oli kerrankin repussa riittävästi tilaa ja raahasin kirjan kotiin.    

Kirja vei samantien mukanaan, ja seuraavan yön unet jäivät lyhyttäkin lyhyemmäksi. Tarina myötäilee firenzeläisen Dante Alighierin historiallista teosta 1300-luvulta, Divina Commediaa.  Kirjahyllystäni löytyy teoksen suomenos,Jumalainen näytelmä, vuodelta 1924. Suomennos perustuu italialaisen Brunone Bianchin julkaisuun vuodelta 1896. Arvattavasti varsin haasteelliseen käännöstyöhön on aikoinaan pureutunut meidän kansallisrunoilijamme Eino Leino. Teokseen löytyy myös selitysosa, jossa pyritään valaisemaan Danten vilkasta ajatuksenjuoksua runokirjansa tiimoilta.

Dante kuvaa karmaisevia näkymiä kulkiessaan ystävänsä kanssa läpi kuolemanjälkeisen maiseman, helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Dante tapaa matkallaan myös ihanaisen nuoruudenrakastettunsa Beatricen. Danten mielessä Beatrice oli hänen muusansa ja innoittajansa, vaikka neito oli mennyt naimisiin toisen miehen kanssa. Beatrice oli kuollut 24-vuotiaana. 

Suomalainen kirja sisältää vaikeaselkoisen runomittaisen matkakertomuksen lisäksi mustavalkoisia Gustave Doren maalaamia kuvia Danten  tuonelannäyistä. Brown on koonnut omaan kirjaansa kuvia eri taiteilijoiden, välillä hyvin kauhistuttavistakin, inferno-näkymistä. Maalaukset ovat peräisin Firenzen museoista, kirkoista ja kappeleista. Taiteentekijöinä esintyy mm. Michelangelo, Botticelli, Giotto, Rodin, Flores jne. 

Lukukokemukseni nostalgiset tunnelmat syntyivät 2011 tekemäni Toscanan ja Firenzen matkan muistoista. Tuolloin kuljin samoilla tienoilla, kuin Brown myöhemmin keräillessään faktatietoa oman kirjansa pohjaksi. Voisi kuvitella, että olemme seisseet jokseenkin samoilla jalansijoilla katsellessamme Firenzen ikivanhoja rakennuksia ja museoiden upeita taideteoksia. Kukapa tietää, vaikka olisimme kulkeneet niillä seuduin samoihin aikoihinkin, onhan Brown julkaissut kirjansa vuonna 2013. Aiemmin Brown on maininnut julkaistavan opuksen kirjoitustyöhön uppoavan noin vuoden verran aikaa. Perusteelliset taustaselvitykset on tehty tietysti hyvissä ajoin sitä ennen. 

Kirjan päähenkilö, Robert Langdon, on tuttu jo Da Vinci -koodista. Tässä tarinassa hän herää firenzeläisessä sairaalassa sekavissa tunnelmissa, muistinsa menettäneenä. Siitä käynnistyy vauhdikas kertomus, josta huimia käänteitä ei tule puuttumaan. Samalla kuitenkin päästään vierailemaan monissa historiallisesti arvokkaissa kohteissa, joihin kaikkiin ei tavallinen turisti välttämättä pääse tutustumaan. Brown sijoittaa taitavasti kirjan juonta eteenpäin kuljettavia vinkkejä sekä Danten runoteokseen että lukuisiin Firenzessä sijaitseviin taideteoksiin. 

Firenzen kaupunkikuvaa hallitsee massiivinen Il Duomo, tuomiokirkko, jonka virallinen nimi on  Santa Maria del Fiore.  Vasemmalla näkyy myös Palazzo Vecchion korkea torni. Vanha palatsi on toimittanut hallintorakennuksen virkaa menneinä vuosisatoina.  

Il Duomon massiivisen kupolin rakentaminen on tuottanut aikoinaan arkkitehdilleen ja rakentajilleen valtaisan määrän päänvaivaa, ja hankkeen epäilijöitä riitti. Ratkaisut ovat osoittautuneet täysin onnistuneiksi, sillä kirkko on seissyt paikallaan jo n. 500 vuotta.

Kirkon julkisivu sisältää uskomattoman määrän hienoja yksityiskohtia. Muistan elävästi, miten tuijotin hämmennyksen vallassa ulkoseinän tyrmäävän taidokasta käsityöfasaadia. Mestarit ovat olleet asialla!

Sivuovienkaan kohdalla ei ole pihistelty ideoiden eikä materiaalin suhteen.

Il Duomon jykevä kellotorni.

Tuomiokirkon vieressä sijaitsee kaunis kastekappeli. Kirjan sivuilla seikkaillaan hetki myös kappelin hämärissä sokkeloissa.

Katkeamatonta turistivirtaa Piazza della Signorialla.

Vanhan kaupungin kapeita kujia.

Vieraillessani Firenzessä minuun teki suuren vaikutuksen vanha silta, Ponte Vecchio. Se on yksi monista Arno-joen ylittävistä silloista, mutta ainut, joka säästyi toisen maailmansodan hävitykseltä. Sotapäällikkö ei kertakaikkiaan voinut räjäyttää kaunista, 1300-luvulla rakennettua siltaa. Hän vain tuhosi rakennukset ja tiet lähituntumasta, jolloin sillan ylitys kävi mahdottomaksi.

Kuvassa näkyy selvästi sillan kaksikerroksisuus. Ylä osa oli rakennettu Medici-suvulle turvalliseksi kulkureitiksi. Sukuun kuului 1200-1700-lukujen aikana useita paaveja, Firenzen ja Toscanan hallitsijoita, pankkiireita sekä muita varakkaita ja vaikutusvaltaisia henkilöitä. Medicit asuivat Arno-joen länsipuolella Pittin palatsissa. Sieltä rakennettiin 1500-luvulla hallitsijaperheen oma erillinen, kilometrin mittainen, kulkureitti Arno-joen toiselle puolelle hallintorakennukseen, Palazzo Vecchioon. Oikealla, sillan päädyssä näkyy rakennusosio, josta kulkuväylä jatkaa matkaa kohti vanhaa kaupunkia. Onneksi tuollainen kulkureitti on rakennettu,  sillä vain salakäytävää käyttäen onnistui Langdomimmekin selvitä taka-ajajistaan kirjan sivuilla. 

Näkymä Ponte Vecchiolta. Medicien salakäytävä kääntyy tässä viidennen holvikaaren kohdalta vasempaan.

Ponte Vecchiolla on runsaasti arvostettuja kulta- ja jalokiviliikkeitä.

Maailmankuulu Michelangelon David-patsas näyttää seisovan huolettomasti oikean jalkansa varassa. Todellisuudessa taitava veistäjä on onnistunut luomaan kevyen vaikutelman tinkimättä kuitenkaan vasemman jalan osuudesta kannatelemaan tonnien painoista marmorihahmoa. Tämä Palazzo Veccion sisäänkäynnin luona patsasteleva David on tarkka kopio Taideakatemian sisätiloissa sijaitsevasta alkuperäisestä Micelangelon marmoriveistoksesta.

Neptunuksen patsas Signoria-aukiolla.

Signoria-aukion lihaksikkaita miesfigureita täydentävät Herakles ja Cacus.

Uffizi-gallerian edessä pienempikokoinen patsas oli vajonnut syviin mietteisiin, kunnes...

se meidän turistien suureksi hämmästykseksi ryhtyi yht'äkkiä vilkkaaseen keskusteluun ohikulkijan kanssa. Ilmeisesti tämän, mukavaa kesätyötä tekevän "veistoksen", hyvä ystävä pysähtyi hetkeksi juttusille. 

Palazzo Vecchion pylväsveistoksia.

Brownin kirjasta löytyy kuva tästä samaisesta Danten museorakennuksesta.

Tässä vaiheessa Brownin ja minun tiet erkanivat. Brownilla juonenkehittely eteni siihen pisteeseen, että hänen oli siirryttävä taustatyön tekoon Venetsiaan ja sieltä Istanbuliin. Hänen työnsä on ollut hyvin perusteellista, sillä kirja piti tiukassa otteessaan aivan loppuun saakka. Arvostan Brownin kirjailija-asennetta. Ehkä juuri opettajan ammatistaankin johtuen hän haluaa sisällyttää teoksiinsa faktatietoa, josta lukija voisi kokea saavansa vähintäänkin uutta näkökulmaa ajatuksilleen. Huolimatta jännityskirjailijaleimastaan Brown kulkee myös joustavasti eri taiteenalojen, taidehistorian, arkkitehtuurin, tieteen ja filosofian syövereissä. Omaa lukukokemustani siivitti tietysti hyllystäni löytyvä Danten Jumalainen näytelmä ja omat Firenze -kytkökseni. Mutta ilman noitakin yhteyksiä olisin viihtynyt vallan mainiosti Infernon parissa.

Tieni johti Firenzen jälkeen Toscanan maaseudulle ja pikku kaupunkeihin. Tästä kuvasta avautuu kiehtovannäköistä kumpuilevaa viininviljelymaisemaa San Gimignanon liepeillä. 

Silmääni hivelivät aina nämä kauniit, vankasta kivestä muuratut italialaistalot. San Simignano. 

Luccassa on tietysti omat tornirakennelmansa.

Tämän luccalaisen tornin huipulla kasvaa puita tai pensaita, ehkä oliivipuita. Iltahämärissä ei irronnut parempaa kuvaa.

Pisan torni on totta totisesti vinossa. Vuosien 2001-2009 aikana tornin kallistumaa saatiin korjattua niin, että sen uskotaan nyt pysyvän pystyssä seuraavat 300 vuotta.

Pisan tuomiokirkko oli valmistuttuaan 1100-luvulla suurempi kuin Rooman Pietarin kirkko tai Konstanttinopolin (nyk. Istanbul) Haga Sofia. Harmi, kun kellotorni tuli rakennettua hiukan huteralle pohjalle. Vaikka toisaalta, torni on ollut Pisan kaupungille ehtymättömien turistivirtojen rahasampo.

Italia -vierailuni ajankohta oli toukokuun alussa. Jotkut ruusut kukkivat jo kauniisti.

Ruusujen koko lähenteli teevatia.