Meidät suomalaiset oli jälleen todettu maailman onnellisimmaksi kansakunnaksi. YK:n raportti niin todistaa. Mikä meissä on vikana, emmekö tunnista globaalia murheen määrää, elellään tyytyväisinä pohjolan perukoilla omassa pikku kuplassamme? Ei ehkä sentään niin. Kyllä me täällä lilliputti valtiossa tiedetään, että yksin emme maailmassa pärjää, toisten huoliin on osallistuttava. Itsellä voi mennä hyvin vain, kun ympärillä on asiat kunnossa. Tiedämme myös, ettei toista voi auttaa, jos ei huolehdi omasta hyvinvoinnista.

Me eletään Suomessa varsin vaativissa olosuhteissa, kaiken eteen on nähtävä valtavasti vaivaa, olemme kovin työllistettyjä jo jokapäiväisen toimeentulomme vuoksi. Aurinko yksin ei takaa meillä energianhuoltoa, maan antimista nauttiminen on täällä ankaran työn takana, etäisyydet ovat maassamme pitkiä (talviaikaan ei aina autoa saa edes liikkeelle, saatika sitten VR:n kalustoa), työt tehdään yt-neuvottelujen uhan alla jne, jne. Mistä ihmeestä se onnellisuus kumpuaa?

Onko niin, että meillä, näissä ankeissa olosuhteissa, ei yksinkertaisesti jää aikaa haaveilla suurista, maailmoja syleilevistä onnenhurmioista. Olemme todella helpottuneita, kun saamme auton lasit rapattua umpijäästä, ja sitten auto hörähtää kuin hörähtääkin käyntiin. Hymyilemme leveästi, kun oikaisemme selkämme porkkanapenkin kitkemisestä ja näemme sielumme silmin syksyisen puolukka porkkanaraasteen karjalanpaistimme kupeessa. Varsinaisen leipätyömme teemme otsa hiessä, mutta tyydytyksen saamme, kun tiedämme tehneemme työn vastuuntuntoisesti. Meillä on vain muutama - mutta luotettava - ystävä. Siis olemme oppineet keräämään onnemme pienistä murusista. Ne muruset ovat konkreettisesti läsnä arjessamme, ei jossakin utopioissa. Kiireen keskellä kahvikupponen voi tehdä onnelliseksi, ystävän hymy nostaa mielialaa, pakkaspäivänä on ihana päästä sisälle lämpimään, ehkä mennään saunaan, kenties sytytetään takkaan tuli, usein kynttiläkin riittää (hiukan huono omatunto, kun sorrumme tuottamaan pienhiukkaspäästöjä, mutta kukaan ei voi olla täydellinen). 

Siis meillä suomalaisilla on suurta haastetta omankin selviytymisen kanssa, puhumattakaan koko maailman murheista. Mutta kun emme ole koskaan mitään helpolla saaneet, olemme karaistuessamme oppineet hyödyntämään vähäisetkin ilonaiheet. Ne ilot ruokkivat onnistumista haastavissa tilanteissa, ja onnistuminen ruokkii... onnellisuutta. 

Suomalainen onnellisuustutkija Markku Ojanen listasi myös joitakin positiivisia tekijöitä, joita suomalaisuudesta löytyy: oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, varallisuuttakin, mutta ennen kaikkea, keskinäistä luottamusta. Kunpa me osaisimme pitää kiinni vahvuuksistamme, ei siksi että olisimme ykkösiä kisassa, vaan että jatkossakin pystyisimme nauttimaan elämästä vastoinkäymisistä huolimatta.

Mitä ne minun henkilökohtaiset onnenmuruset voisivat olla? Perheen merkitystä ei "murugategorialla" ole syytä mitatakaan, kun esim. lapset ja isoäitiys ovat jo sinällään elämää kantava voimavara. Mutta arkipäivästä löytyy myös runsaasti pikku asioita, jotka osaltaan auttavat sietämään tätä elämisen kirpeän karheaa harmautta. Seuraavassa tarinaa ihan viimeaikaisista ilonaiheista.

Esimerkiksi, tammikuun lopussa kerroin aivokuolleeksi toteamastani granaattiomenasta, miten siihen tuli parin aurinkoisen päivän jälkeen pienen pienet elonmerkit. Puolentoista kuukauden päästä sama kasvi nyt kukoistaa vihreänä ja virkeänä 20 cm pitkillä uusilla versoillaan. Hämmästyttävä pieni sinnikkokasvi! Nyt se jo naureskelee minun selkäni takana, kun jaksan jatkuvasti käydä hämmästelemässä sen urheaa asennetta. 

Aiemmin kuolleeksi toteamani kasvi oli tammikuun lopussa yllättäen vironnut ns. "vihannesvaiheeseen".Jos vihanneksesta toipuu täysin kukoistavaksi granaattiomenaksi, ei kasville voi millään muotoa asettaa vaatimuksia kukkimisesta, saatikka hedelmien tuottamisesta. Viherkasvi käy minulle oikein mainiosti.  

Sitkeästi kasvaa myös siemenestä kylvämäni taatelipalmu. Se on luonteeltaan vakaa ja rauhallinen. Sille riittää, että se vuosittain väsää yhden tai kaksi uutta lehdykkää, ja sehän tietysti riittää myös minulle.

Marraskuun kaktus järjestää usein tuplailon säästämällä osan kukinnasta kevääseen, jolloin muiden kasvien kukka-aihiot ovat vielä suunnitteluvaiheessa.

Kuivattamani ruusut laitoin kuvun alle pölyltä suojaan (siis pitempi kesto näille esteettisen ilmapiirin ylläpitäjille).

Uusi mielenkiintoinen kokeiluni on makrameepunonta. Muutaman solmun opettelu auttaa jo monenlaiseen tuotokseen. Netissä on runsaasti kuvia makrameeversioista. Omani tein trikookuteesta, kun sitä sattui olemaan käsillä.

Olen näperrellyt lisää farkkusulkia seinälle.

Kutominen toimii hienosti stressilääkkeenä, ja samalla voi tehdä jonkun varpaat onnelliseksi.

Pentikin kristallikoriste on hieno sisätilojen talvinen kuurapuu.

Pakkaspäivän ilon- ja lämmönlähde.

Kevättalvinen taideteos pyöräilyreitin varrelta.

Kaunis katunäkymä lähikauppaan mennessä.

Sama maisema syksyisin värein. 

Yksi onnellisuuden uusiutuva luonnonvara on hyvä ruoka. Moussaka on yksi kestosuosikeista, jonka ohjetta on minulta kysyttykin. Resepti on muotoutunut vuosien myötä seuraavan sisältöiseksi. Ladotaan kerroksittain uunivuokaan paistinpannulla käväisseitä perunaviipaleita (toisinaan myös munakoisoviipaleita), tomaattia, kiehautettua kukkakaalia. Kukkakaali on mielestäni ihan must juttu tässä ruoassa (jos sattuu terveysintoilupäivä, myös parsakaalia). Kuullotetut sipuit ja valkosipulit ladotaan myös kerroksiin, tai sitten ne sujahtavat huolella tehdyn ja maustetun jauhelihakastikkeen joukkoon. Juustokastiketta en erikseen tee, vaan päälle ripottelen runsaasti juustoraastetta. Sitten vain koko komeus uuniin. Vaikein vaihe tässä on malttaa odottaa, että ruoka on valmista syötäväksi. Tarkemmat ainesten määrät ja mitat löytyvät helposti netistä googlaamalla.