Kokonainen vuosi on taas paketissa. Pääsääntöisesti hieno vuosi on takana. Se hienous nousee esille juuri siitä, että joukossa on ollut vaikeampiakin vaiheita. Ilman vastoinkäymisiä tuo hienous tuntuisi ehkä vain keskinkertaiselta, tavanomaiselta tai ehkä jopa lattealta. Vaikeudet terävöittävät näkökykyä, ja näin vivahteet erottuvat tarkemmin. Sitten onkin omasta valinnasta kiinni mille vivahteille antaa eniten painoarvoa. 

Oma terveydentilani on antanut, ainakin toistaiseksi, mahdollisuuksia kuulostella läheisten ja ystävien vointia ja kulkea tarvittaessa heidän rinnallaan ja tukenakin. Vaikeus on siinä, että vierellä kulkiessa tuntee usein itsensä kovin avuttomaksi. Toisen "puolesta" ei paljoakaan voi tehdä. Täytyy vain tyytyä olemaan lähellä ja käytettävissä, jos apua tarvitaan, Kunpa vain osaisi olla tuputtamatta apuaan liikaa. 

Globaalisti ja kansakuntana olemme eläneet nyt toisen koronavuoden yhdessä. Ehkä alkushokista ollaan jo selvitty, ja vähitellen sopeudutaan hyväksymään tilanne, että maailmamme on muuttunut pysyvästi. Suuria muutoksia on tapahtunut näiden vuosien aikana, muutoksia, joiden kaikkia seurauksia emme edes tiedä. Sen tiedämme, ettei tilanteen harmittelu auta, vaan tulemme tarvitsemaan avointa mieltä ja rohkeutta kohdata uusi maailma. Tarvitsemme  viisautta etsiä uudenlaisia selviytymisstrategioita tulevassa yhteiskunnassamme - ja maailmassa. Jo pelkästään taloudellisten menetysten kompensoiminen vaatii meiltä sopeutumista ja uudenlaisen arvomaailman rakentamista. Koronan aiheuttama henkisen hyvinvoinnin taantuma kumuloituu varmasti pitkään tulevien sukupolvienkin kannettavaksi.

Varsinkin terveydenhuoltoala vaatisi nyt välittömästi vahvoja toimenpiteitä tukirakenteiden lujittamiseksi. Ala on kärsinyt pahoja vaurioita koronakatastrofissa, kipuileva henkilökunta kärsii selvästi näköalattomuudesta omassa työnkuvassaan. Heiltä on vaadittu uskomatonta venymiskykyä, mutta työn arvostuksen osoittaminen on jokseenkin unohtunut. Meillä ei ole varaa menettää tuon ammattikunnan luisumista muille aloille. Arvokeskustelun paikka siis siinäkin.

Pahinta olisi, että menettäisimme uskomme omiin mahdollisuuksiimme. Meillä on aina kaksi vaihtoehtoa, joko luovuttaa pelottavan tilanteen edessä, tai päättää etsiä uusia ratkaisuja. Meillä suomalaisilla on onneksi käytössämme myös sisukortti, että eiköhän me tästä... 

Tähän, vuoden pimeimpään ajanjaksoon, on hyvä etsiä mielen piristeeksi vaikkapa konkreettista valoa. Nykyisten ledvalojen ansiosta tämä mielen kohotuskeino ei ole enää kustannuskysymys eikä aiheuta energiagriisiä. Ulkona liikkuessa tervehtii ilolla ihmisten kotiympäristöönsä rakentamia valovirityksiä, ja itse innostuu väsäilemään pientä piristystä kotiluolaansa. Edelleen on tarkistamatta Hiukan rantojen uudet "valo-urut" Sotkamossa. Mutta meidän talvipimeys ei ole luonteeltaan lyhytkestoinen jakso, joten kyllä Sotkamon valot vielä ennättää katsastaa.      

Suuren oliivipurkin uusi elämä käynnistyi suolankasvatusoperaatiolla. Laitetaan hiukan suolaa purkin pohjalle, vettä vain suolan kostukkeeksi, ja sitten odottelemaan. 

Toinen valoviritelmä syntyi liiman ja kultahileen yhdistelmästä.

Parvekkeelle haluttiin juuri siniset ledvalot, vaikka monet tuntuvat varovan sinisen sävyn viileää tunnelmaa. Meidän mielestä sininen valo on täydellinen pari valkoisten hankien ja talven pakkasten seuraan.

Ystävällä oli tallessa menneitten vuosien ohje miten rakentaa helposti näyttävä koriste vain kopiopaperia työstämällä. Paperitähteen lisäsin tehosteeksi pienet ledvalot.

Ikivanha rottinkinen kukkapöytä koki myös oman valaistumisen.

Joulupöytään syttyi vähitellen monenlaista kynttiläviritelmää.

Luonto muotoilee myös omia talvikoristeitaan.

Raatihuonentorin havupukit ovat vetäneet talviturkit ylleen.

Rauniolinnan maisema näyttää postikortilta.

Linnan tuntumaan on asettunut kolmisenkymmentä joutsenta ja lähes satamäärin sorsia.

Kaamos ei suinkaan ole pelkkää pimeyttä, vaan auringon nousuille ja laskuille osaa antaa erityisarvon, kun ne silloin tällöin onnistuvat raottautumaan pilviverhojen lomasta.

Joulun alla kokoonnuttiin ystävän luokse jouluaskartelujen merkeissä.

Glögitarjoilu viritti tunnelmaan.

Pekka Heikkisen leipomo on suunnitellut herkullisen leivoksen juhlistamaan Vuokatissa maaliskuussa 2022 tapahtuvaa Euroopan Nuorten Talviolympiafestivaalia.

Askartelutuotosta alkoi syntyä.

Tähän vuodenaikaan sukkia tipahtelee puikoilta tasaisin väliajoin.

Hiukan hilettä heijasteleva "seiskaveikan" Lapintaika -lanka luo osaltaan säihkettä tavitunnelmaan.

Yksi jouluvalmistelujen kohokohdista on taatelikakkutaikinan maistelu.

Joulun ruokaherkuista yksi maistuvimmista on omille makuhermoille sopivaksi suolattu lohi.

Kjaanin taidemuseossa on meneillään Ulla Harjun ja Teijo Määtäsen näyttelyt. Molemmat taiteilijat kertovat taiteellaan huolestuneisuudestaan luonnon muuttuvasta tilasta.

Teijo Määttäsen kuva turveaumasta on yhtäaikaa sekä karu että kaunis. Yllättäin se nostaa esiin mielleyhtymän suositusta raanukuviosta menneiltä vuosilta.

Määttänen havaitsee mielenkiintoisia kuvioita ympöröivästä maisemasta (valopilkut taulun lasipinnassa ovat heijastumia näyttelysalin valoista, ja siis minun, taitamattoman kuvaajan, oma lisäys muutoin upeaan taidekuvaan).

Harmillisesti "Auringonlasku" -kuvaan on myös heijastunut näyttelysalin muita teoksia. Halusin kuitenkin ottaa kuvan mukaan blogiin sen intensiivisen värinsä vuoksi.

Tämä kuvasarja on poimintoa kaatopaikan materiavirrasta. Tauluryhmän asettelu on pysäyttävän juhlallinen ja samalla katseen vangitsevan karu.

Kuvat männyn kaarnasta ovat kauniita. 

Ulla Harjun teoksen nimi on "Leikin loppu".

Teoksen lähempi tarkastelu kertoo, että hylätyt kiikkulaudat ovat jo käyttökelvottomia.

Harjun keramiikkapuut ovat oudon mystisiä, mutta vahvan näköisiksi kivettyneitä.

"Kuinka meitä kannatellaan".

Kirjaston taidekujalla on esillä Kajaanin Kuvataideyhdistyksen joulukuun näyttelysatoa. 

Mm. puhuttelevia eläinhahmoja.

Hauska idea on ollut jatkaa taulun teemaa myös kehyksiin.