Viime viikonloppuna oululaiset saivat tervetulleen valorokotteen vielä jäljelläolevan kaamosjakson selättämiseksi. Muutamaan viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista todistusaineistoa auringon olemassaolosta. Tiukka pilviverho on synkistänyt muutoinkin lyhyeksi käyneet päivän rippeet harmaaksi sumutihkuiseksi tuokioiksi aamupimeän ja iltapimeän heiveröisessä välimaastossa. Lumo festivaali on pitänyt kiinni tapahtuman järjestämisestä tähän vuoden pimeimpään aikaan, vaikka säätilan kannalta löytyisi paljon suotuisempiakin aikoja. Valoshow levittäytyi tällä kertaa aikaisempia vuosia laajemmaksi tapahtumaksi. Meillä "keskuspuiston" virkaa toimittava Hupisaarten alue on mitä oivallisin valojuhlan toteutuspaikka.

Nämä punahehkuiset puut ovat osa juhlavalaistusta Otto Karhin puistossa.

Metalliset verkkopallot vaihtuvine väreineen loivat kauniita valonäkymiä ympäröivään puistometsikköön.

Tämä mielenkiintoinen tekniikka ei ihan avautunut katsojalle, mutta lopputuloksena silitysraudalla muotoillut jääsydämmet olivat kyllä sykähdyttävä näky.

Vain mielikuvitus on rajana miettiessä mitä näissä mystisissä kuoriloissa tapahtuu. Voisikohan sieltä syntyä vaikka uutta elämää, ehkä uusia eläinlajeja maapallomme sukupuuttoon kuolleiden eläinten tilalle.

Lasten liukumäessä sai uutta vauhdin tuntua värillisistä spottivaloista.

Vesielementistään tutut meduusat olivat kiivenneet koivunoksille tuulettamaan lonkeroitaan.

Hupisaarten upea kesäteatteri nähtynä "uudessa valossa".

Valoukot hypähtivät äkkiarvaamatta yleisön joukkoon ja katosivat taas yhtä salaperäisesti.

Kaupungintalo joutui valomyrskyn silmään.

Monenlaiset muutokset ravisuttivat taloa ja välillä  se näytti sortuvan tiilikasaksi.

Sortuneen talon pystytys tapahtui hetkessä lähes tiili tiililtä entiseen kuosiinsa.

Ja murattiköynnökset viheriöivät julkisivun kesäkuntoon. 

Talon seinämällä parveili aika ajoin perhosia ja kalojakin. Peuralauma oli kesytetty laiduntamaan pihapiirissä.

Pohjois-Pohjanmaan museo koristautui hieman hillitympään asuun. 

Piipahdin hetkeksi museon näyttelytiloihin. Tällä kertaa minut pysäytti tarinansa ääreen fregatti Toivo-laivan pienoismalli. Kolmi mastoinen purjelaiva rakennettiin Oulussa 1860-luvulla. Ensimmäinen kapteeni oli laivan rakennuttajan oma 25 vuotias poika Henrik Wilhelm Snellman. Viisi vuotta kestäneestä Intian matkasta syntyi laulu, joka jäi elämään oululaiseen historiaan. Alun perin pilkkalauluksi hahmoteltu riimitys kertoo tarua ja totta sen aikaisesta yleisesti vallalla olleesta karuhkosta laivaelämästä. Laiva seilasi rahtien kuljetuksessa ympäri maailman meriä. Kaiken kaikkiaan alus hoiti kunniakkaasti sille asetetut tehtävänsä ja laivan kapteeni jäi kippariuransa jälkeen maihin johtamaan menestyksekästä Snellmannien rautakauppaa Oulussa.  

Oulun taidemuseon tiloihin oli järjestetty myös Lumoon liittyvä tapahtuma, mutta sovitun tapaamisen vuoksi jouduin reitiltä jo palaamaan. Taidemuseokierros jäi sen verran vaivaamaan mieltä, että sinne pitää mennä myöhemmin ja silloin toki ajan kanssa. 

Merikosken voimalaitospato oli saanut omat valoefektinsä.

Tanssiesitys tiivistyi pieneen lasikoppiin mutta toimi herätteenä oikein hyvin. Kaikkeen Lumo-antiin en nyt ennättänyt tutustua, mutta näkemäni valon vyöry virkisti kummasti lumisohjossa nuhjaantunutta mielialaa.

Hämärän hetki omassa kotirannassa. Ja vielä nuo yön mustat korpit saalistamassa pilkkiavannoille jätettyjä roskakaloja. Niin, korppeja ne todella ovat, nuo aiemmin korpimetsien tummat siivekkäät. Nykyisin ne ovat siirtyneet taajamien tuntumaan opettelemaan varisserkkujensa keinoja hyödyntää cityelämän tarjoamia mukavuuksia. 

Lähirannan karua kauneutta.

Aikaisemmin syksyllä koettiin pieni hetki luonnon omaa valoshowta, kun aurinko suostui valaisemaan kauniisti huurtuneet koivut Oulujoen rannassa.

Oma pieni piristysviritelmä kiinalais japanilaiseksi sushi-illalliseksi.