Sata vuotta täyttävää Suomi-neitoa on juhlittu jo pitkin vuotta, mutta minulla oli viime lauantaina tilaisuus osallistua yhteen ehkä hengästyttävimmistä juhlatilaisuuksista. Suomen kansallisbaletin johtaja, Kenneth Greve, oli valjastanut joukkonsa melkoisen spektaakkelin toteutukseen. Kalevalanmaa on syntymäpäivälahja 100-vuotiaalle Suomelle ja siis meille suomalaisille. Kymmenen vuotta täällä asuneena Greve on tehnyt meistä mielenkiintoisia havaintoja. Eri alojen asiantuntijoita apuna käyttäen Greve on muotoillut lämmöllä ja terävyydellä varsin osuvan kuvauksen suomalaisuudesta.   

Näppärä oivallus oli päästää yleisö tutustumiskierrokselle oopperatalon takahuoneisiin ennen esityksen alkua. Hämyisillä käytävillä tapasimme teoksen hahmoja heidän oman aikakautensa työtehtävissä. Samalla nähtiin pieni siivu valtavasta kulissien takana piilevästä näytösten luomisympäristöstä.

Itse esitys alkoi jääkauden lopulla tapahtuneesta jäätiköiden sulamisesta ja sortumisesta. Jo siinä vaiheessa saatiin esimakua kansainvälistä arvostusta nauttivan Mikki Kuntun huikeista lavastus-, valaistus- ja projisointitoteutuksista. Tarinan juonta kuljetti eteenpäin Aino-neito maamme alkuvaiheista nykypäiviin saakka. Jotta Ainon elämä ei olisi yhtään sen selkeämpää, kuin meidän muidenkaan telluksentallaajien, niin hänen seurakseen oli asetettu hänen oma "varjonsa", jonka kanssa Aino joutui aika ajoin käymään keskustelua. Isomman vastuksen loi kalevalalainen hahmo, Pohjan akka, joka itse asiassa taitaa olla syypää monenlaisiin vastoinkäymisiimme myös meidän aikanamme.

Greve on tunnistanut suomalaisten salaisen aseen, sisun, jonka hän oli tähän esitykseen pukenut ketteräksi hopea-asuiseksi pikku pojaksi. Sisua ei ole aina helppo löytää juuri pahimpaan hätään, mutta onneksemme se jostakin meille useinmiten ilmestyy.

Teoksen alkupuolta varjostaa raskas sotainen tunnelma, kuten meidän historiaamme perehtyminen valitettavasti edellyttää. Sotia ei kuitenkaan ollut tässä lähdetty käsittelemään liian pateettisesti, vaan niihin kohtauksiin oli löytynyt myötäelävä, väistämättömyyden edessä taipumisen mutta ei lopullisen taittumisen tunne, mikä sai katsojan herkistymään. Vieressäni istuvalla vanhemmalla herrasmiehellä oli varmastikin omakohtaisia kokemuksia sodan armottomuudesta, kun hän joutui useaan otteeseen tavoittelemaan nenäliinaa takkinsa taskusta. Alla oleva kuva on tanssikohtauksesta, joka kertoo vuoden 1918 sisällissodan tapahtumista. Koreografiaan oli yllättäen valikoitunut  musiikiksi "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Vaikutti siltä, että monen meidän katsojan kohtaloksi tuli menettää hetkiä tästä tanssiosiosta kyynelten hämärtäessä näkökykymme.   

Meiltä kaikilla löytyy suvussamme yhteyksiä historiamme sotaisiin vuosiin. Edelliset sukupolvet ovat kantaneet muistoja mukanaan, ja vaikka niistä asioista ei välttämättä ole paljon puhutukaan, heidän kokemukset ja muistot ovat muovanneet meidän kaikkien perimää. Niistä vaiheista kummunnee se vähän jäyhä suomalainen luonteenlaatu, joka kuitenkin huokuu sisukkuutta ja tietynlaista tulevaisuuden uskoa - olemme ennenkin selvinneet  uskomattoman vaikeista tilanteista.  

Vaikuttava idea oli tuoda esitykseen "stillkuvia" tutuista maalaustaiteemme suurteoksista. 

Kalevalanmaan tanssikoreografiat olivat kautta linjan upeaa katsottavaa. Erityisesti jäivät mieleen monet joukkokohtaukset, kuten kuvan tuonelan joutsenet. Minna Canthin naiasianaisetkin olivat sanomassaan hyvin vakuuttavia. Myös miesten kirvestanssi uhkui uskottavaa voimaa. Kansallilbaletin tanssijat ovat todella ammattinsa osaavaa väkeä.

Teoksessa on käytetty tehokkaasti Oopperan vahvoja laulukuoroja osana näyttämötapahtumaa. 

Musiikki koostuu monista tutuista suomalaisista lauluista ja sävelteoksista. Aikaisemmista balettisävellyksistä ja monista elokuvamusiikeistaan tuttu Tuomas Kantelinen on ollut koostamassa musiikillista antia. Kansanmusiikkiyhtye Värttinä on tietysti itseoikeutettu ryhmä tämäntapaiseen esitykseen. Värttinän ja oopperan kuoron vaatetuksesta näkee osan upean visuaalista puvustusta. Kaikkien esiintyjien vaatteet on tehty pieteetillä huippu taitavan Erika Turusen ideoimana. Esiintymisasut ovat viimeisen päälle mietittyjä ja jokaiseen ajanjaksoon sopivia - ja vaatteita on paljon!

Harmonikkataiteilija Kimmo Pohjola on tuonut mukaan omaa musiikkiaan, ja tietysti "Säkkijärven polkka" lähtee hänen soittimesta väkevällä voimalla. Pohjolalla on pitkät perinteet tanssiesitysten säestämisestä ja niinpä häneltä irtoaa luontevasti myös tanssiaskeleet soiton lomaan.

Toinen puoliaika tanssitti näyttämölle säkenöivän katsauksen lähihistoriamme julkkiskuvaa. Tällaisessa yhteydessä ei sovi sivuuttaa entistä baletin johtajaa, Jorma Uotista. Tom of Finland lienee tunnetumpi hahmo ulkomailla, kuin konsanaan kotimaassa. Oman ansaitun paikkansa ottivat katrihelenat, irvinit, marimekot, vihaisetlinnut, eukonkantajat ja tietysti monet urheilijaidolimme. Vaikka näyttämöllä oli vallan mahdottoman paljon vauhtia ja lähes vaarallisia tilanteita ralliautoineen ja traktoreineen, ei "kaaos" vaikuttanut hallitsemattomalta. Ei toki, vaan siihen ilonpitoon oli aivan pakko lähteä mukaan, ja niinpä yleisö hullaantuukin laulamaan mukana kestosuosikkia "Aavan meren tuollapuolen".

Tässä olisi ollut sopiva helmitaulu legendaariseen laskutoimitukseen presidenttiehdokas Kekkosen äänimäärästä. Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...

Suomalainen osaa ottaa ilon irti vappuna - ja aina kun moiseen tulee tilaisuus.

"Hevimetalli" on niin suomalaista.

Kun Daruden säestämänä paperisadettaja myrskysi katsomoon sinisiä ja valkoisia silkkipaperisuikaleita, viimeisetkin epäilijät uskoivat, ettei oopperatalo todellakaan ole mikään pönötyspaikka. Daruden vielä soidessa riensivät esiintyjät hakemaan yleisön joukosta "avustajia" näyttämölle. Ja niinhän siinä kävi, että joku uljas prinssi nappasi minut parikseen jytäämään "modernia bas de deuxia" Kansallisoopperan näyttämölle. Yleisöltä saimme valtaisat suosionosoitukset (no, ehkä vain ne oikeat ammattilaiset saivat). Joka tapauksessa teimme vielä asiaan kuuluvat loppukiitoskumarrukset. Tanssillinen urani estraditaiteilijana jäi vähän lyhyeksi, mutta pääsin sentään kertomaan siitä tuoreeltaan jälkipolville, kun seuraavana päivänä oli minulla sopivasti lapsenlapseni hoitopäivä. 

Kalevalanmaasta oli nyt viimeinen esitys tälle vuodelle, mutta tammi- ja helmikuussa juhlat jatkuvat. Joulukuussa olisi vuorossa jo useampaan kertaan näkemäni Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas. Kevätkaudella tulee näyttämölle kaksi suosikkibalettiani, Giselle ja Don Quijotte. Voisikohan Joulupukilta toivoa lippuja Oopperan näytöksiin. Täytyypä kokeilla ;)

Kuvat esiintyjistä ovat Mirka Kleemolan harjoituksista ottamia. Poimin Mirkan upeat valokuvat käsiohjelmasta ja Oopperan nettisivuilta. Itse kuvasin salia ja Oopperan tiloja ennen esityksen alkamista. Suomen kansallisoopperan puitteet ovat komeat ja tyylikkäät. 

Orkesterimonttu sijaitsee näyttämön ja katsomon välissä, jolloin molemmat osapuolet ovat tasapuolisesti musiikin tavoitettavissa.

Kohta on kuhinaa lämpiössäkin.

Hienoja arkkitehtoonisia ratkaisuja.

Vaikuttavia taideteoksia.

Herkkuja väliajalle.

Sinivalkoista valaistusta.

Kuplivaa tunnelmaa myös läheisellä Mannerheimintiellä.