Kainuun museon pääovi on usein houkutellut peremmälle sisätiloihin, mutta olin arvellut etten selviä sieltä pelkällä piipahduksella. Niinpä. Kierrokselle varaamani parin tunnin aika kävi ihan liian lyhyeksi. Kainuun historia on minulle jo hiukan avautumassa, mutta tässäkin lajissa näkyy nälkä kasvavan syödessä. Kun jokin asia selviää, niin on pakko saada tietää lisää. Museo on oiva paikka tällaisen nälän tyydyttämiseen. Huomasin, että vaihtuvaksi näyttelyksi oli merkitty Kajaanin uusi upea keskussairaala. Olen käynyt siellä muutaman kerran "kyytimiehenä" ystävän poliklinikkakäyntien yhteydessä ja olen tullut vakuuttuneeksi paikan toimivuudesta. Museossa olisi siis mahdollisuus tutustua myös KAKS:n historiaan.
Vanhojen aikojen tunnelmaan pääsi heti upean puvustuksen välityksellä. Seinällä näkyy 1620-luvun jämerän näköistä aseistusta.
Lierihattu 1600-luvun mukaisesti neulottuna olikin yllättäin miehen asuste siltä ajalta. Jyhevä juomalasi teki vaikutuksen. Jalkaosan nyppylämuotoilun ansiosta ei lasi luiskahtele käyttäjänsä otteesta.
Elias Lönnrot toimi Kajaanin piirilääkärinä vuosina 1833 -1855. Tuona aikana hän teki myös useita keräilymatkoja vanhojen katoavien tarinoiden ja runojen perässä Karjalaan, Lappiin ja Arkangeliin. Kajaanin vuosinaan hän kokosi nykyisen kansallisaarteemme, Kalevala -eepoksen, paino kuntoon.
Toinen nimekäs runotaituri Kainuusta on Eino Leino. Näiden molempien kirjallisuutemme merkkihenkilöiden elämänvaiheisiin pitää tutustua tarkemmin ihan ajan kanssa.
Lönnrotin työpöytäesineistöstä kiinnittää huomion tosi pitkävartinen piippu. Lääkärismiehen käteen sopiikin tuollainen, ehkäpä vähän terveelisempi versio sauhuttelusta. Vaikka ei tuohon aikaan taittu ihmeemmin miettiä tupakan terveyshaittoja.
Kävin myöhemmin tervehtimässä Eliasta ja Einoa Kajaanin Rantapuiston reunamalla. Elias istui tyynenä ja arvonsa tuntevana omalla penkillään. Luontoihmisenä hän näytti olevan hyvin kiinnostunut joutsenten aloittamasta kevätmuutosta.
Pienen matkan päässä Eino keskittyi tekemään muistiinpanoja pikku kirjaseensa, ehkä runomittaisia havaintoja joutsenten saapumisesta Kajaaninjoelle.
Kieltämättä, nämä uljaat linnut saavat ohikulkijankin olemattoman runosuonen sykkimään, kun katselee niiden rohkeaa asennetta palata aina uudestaan ja uudestaan näille raukoille rajoille.
Maakuntamuseossa vanhan Suomi Filmin tarpeistoa? No, ihan tämä on vain antiikkista käyttöesineistöä.
Etualalla separaattori, jolla maito ja kerma erotettiin toisistaan.
Entisaikaan lanka tehtiin kotosalla kehräämällä lampaan villat rukin avulla valmiiksi langaksi. Lankojen värjäykseen käytettiin mm. sieniä. Takana keskellä on rukinlapoja, jotka voitiin tehdä vaikka katkenneesta suksesta. Taidokkaasti veistetty rukinlapa saattoi olla sulhasen antama kihlajaislahja morsiammelleen.
Herman Renfors (1849 - 1928) toteutti Kajaanissa monenlaista liiketoimintaa ja osallistui yhteiskunnallisiin tehtäviin, kuten olen aiemmin blogissani kertonutkin. Kalastusvälineiden kehitystyössä hän saavutti kansainvälistä mainetta ja myi tuotteitaan ansiokkaasti maailmalla Japania ja Yhdysvaltoja myöten. Renforsin kalastusvälineet ovat kysyttyjä arvoesineitä tämän päivän keräilyharrastajien keskuudessa.
Renforsin tehtaalla hiottiin kivimateriaaleista koruja, valmistettiin nahkatuotteita ja erilaisia käyttöesineitä.
Moniosaavana miehenä Renfors toimi myös valokuvaajana ja tuli tehneeksi arvokkaan kulttuurityön taltioidessaan oman aikansa henkilögalleriaa, maisemaa ja tapahtumadokumentointia. Niinpä monet museon valokuvat ovatkin juuri Renforsin kamerasta lähtöisin. Myöhemmin tällaista menneitten aikojen taltiointia on toteuttanut ansiokkaasti myös kajaanilainen Hynnisen valokuvaamo, jonka otoksia on myös runsaasti esillä näyttelyn yhteydessä.
Kirkasvetisistä Hyrynsalmen joista on pyydetty helmisimpukoita ammattimaisesti 1700-luvulta lähtien. Yhden vähempiarvoisen helmen löytämiseen jouduttiin avaamaan raakuja sata määrin. Arvokas helmi saattoi vaatia 10 000 raakun avaamisen. Eipä ihmekään, että helmisimpukkakanta alkoi ankaran pyynnin vuoksi ehtyä. Pyynti lopetettiin vuonna 1955, ja simpukka rauhoitettiin kokonaan.
Jokihelmisimpukan lisääntyminen on sinällään varsin sattumanvaraista. Simpukka tulee sukukypsäksi vasta kaksikymmentä vuotiaana. Toukan elinehtona on puhdas vesi, mutta lisäksi on isäntäeläimeksi löydyttävä lohikala, jonka kiduksiin toukka pääsee loisimaan joksikin aikaa. Loisimisvaiheen jälkeen toukka pudottautuu joen pohjalle, mutta sattuuko juuri siinä olemaan helmisimpukalle sopiva hiekkapohjainen alusta...
Helmenpyyntiin oli kehitetty lautta, josta pyytäjä tarkkaili pienestä aukosta veden pohjaa. Sopivan suuri raakku nostettiin tarkoitukseen suunnitellulla "kouralla" ylös. Tiukkaan sulkeutuneet simpukat avattiin esim. puukon terällä.
Tervasta oli tullut 1700-luvulla Suomen tärkein vientituote. Tervan tuotanto siirtyi 1800-luvulla pääosin Kainuun alueelle. Oulujoki toimi hyvänä kuljetusväylänä meriliikenteen äärelle. Kainuun hallanaran maanviljelyksen rinnalla tervan poltosta muodostui kainuulaisille kaivattu lisä toimeentulon ollessa niukkaa. Tervakauppa alkoi kuitenkin hiipua vähitellen 1800-luvun lopulla puurakenteisten laivojen käytön vähetessä.
Tervahautaan käytettiin mäntykeloja ja tervaskantoja. Mäntyjä myös kolottiin kuorimalla kasvava puu osittain. Kolotuista puista saatiin neljän vuoden päästä hyvin pihkaantunutta puuainesta tervahautaan. Hautaa poltettiin n. viikon verran, jolloin tervaa saatiin valutettua 40 - 50 tynnyriä (tynnyrin mahtui 125 litraa tervaa).
Tervan kuljetus Ouluun tapahtui Oulujokea pitkin. Kuljetus oli vaikeaa ja vaarallistakin. Jokea kunnostettiin monilta osin turvallisemmaksi kulkureitiksi rakentamalla esim. Kajaanin suuriin koskiin erilliset kanavat venekuljetuksia varten. Viimeinen tervavene saapui Ouluun vuonna 1927.
Museossa pyöri video, josta sai selkeän kuvan tervanpolton eri vaiheista.
Kainuun alueen merkittävänä työllistäjänä on toiminut rautakaivos Otanmäessä vuosina 1949 -1985. Otanmäki Oy:n ja myöhemmin fuusion myötä Rautaruukki Oy:n rautakaivos oli Suomen suurin. Menestyksekkäiden vuosien jälkeen kaivos jouduttiin lopulta sulkemaan raudan markkinahintojen heikettyä. Viime vuosina on noussut esille mahdollinen kaivostoiminnan käynnistäminen uudestaan. Tällä hetkellä kaivoksen alueella toimii junanvaunutehdas, jonka tilauskirjoista löytyy mm. Tampereelle tulevat raitiovaunut.
Kaivosrekvisiittaaa museossa.
Raudan nostoa tai jalostustoimintaa on kainuussa harjoitettu aiempinakin aikona, mutta suo- tai järvimalmin käyttöä ei saatu koskaan varsinaisesti kannattavaksi toiminnaksi.
Vaalan alueelta on löydetty asumisen merkkejä kivikaudelta ja varhaismetallikaudelta.
Kainuussa on jouduttu taistelemaan elinehdoista monina ajanjaksoina aina 1550-luvun Venäjältä tapahtuneista ryöstöretkistä lähtien. Usein on asutus tuhottu lähes tyystin, mutta aina on tämä sitkeä kansa palannut piilopireistään takaisin tuhottuihin kyliin ja aloittanut uuden elämän. Ehkä nämä raskaat ajat olivat yhdistäneet kainuulaisia ja jättäneet geeniperimään sen laatuisen muistijäljen, että kansalaissodan veljesvihan pyörteisiin ei lähdetty siinä mittakaavassa, kuin mitä sitä muualla Suomessa toteutettiin. Katsottiin, että kohtuullinen "naapurustonärä" saa riittää.
Vielä kerran Kajaania kohtasi raskaat menetykset talvisodan aikana 1940, kun venäläiset pommikoneet kylvivät tuhoa Kajaanin asujamistoon. Keskusta hävitettiin lähes kokonaisuudessaan, vain kirkko, raatihuone ja jokunen muu rakennus säästyivät hävitykseltä. Tapahtuneeseen tuhoon nähden jäivät ihmisuhrit kuitenkin vähäisiksi.
Kainuun Keskussairaalan vaiheista kertovassa näyttelyosiossa oli esillä vanha potilashuone. Tuosta näkymästä heräsi positiivissävytteinen muistikuva omasta umpisuolenleikkausoperaatiosta hamasta lapsuudestani. Muistan nähneeni juuri tuollaisen lääkärinlampun, jonka kirkkaassa valossa leppoisa lääkärini tarkisti leikkaushaavani paranemisvaiheen.
Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä, Kainuun sotessa oli lausuttu uuden keskussairaalan syntysanat 2010-luvun alussa. Suurelta osin sairaala on otettu käyttöön nyt viime ja tämän vuoden aikana.
Omien lyhyiden visiittien aikana huomioni kiinnittyi rakennusten pääosiltaan matalaprofiiliseen harmoniaan. Ulkoseiniä kiertävät kauniit puupinnat luovat lämpimän vaikutelman ja poistavat laitosmaisuuden tuntua. Myös sisärakenteissa on käytetty pehmeitä puuelementtejä. Uskon, että myös sisätilojen valoisuus tuo asiakkaille tunteen, että täällä hoidot tulevat sujumaan parhain päin.
Sisustuselementteinä on käytetty runsaasti erilaisia taideteoksia. Niistä olisikin tehnyt mieli napsia valokuvia, mutta noudatin tietenkin kieltotaulujen ohjetta olla kaivamatta kameraa laukun pohjalta.
Kuitenkin pienen pieni kansalaistottelemattomuuden poikanen pääsi hiipimään jostakin mielen syövereistä niin, että jouduin ottamaan hätäisen (ja tietenkin tärähtäneen) kuvan pääaulan ylärakenteista. Noin hienoa puupintaa ja veikeän viitteellistä metsämaisemaa en vain voinut ohittaa tyynen välinpitämättömästi. Tarkasti varjelin, ettei kuvaan tule mukaan yhtään ihmishahmoa, enempää potilaita kuin henkilökuntaakaan. Eiköhän ne kuvaamiskiellot ole juuri kanssakulkioiden yksityisyyden turvaksi määrättyjä.
Onneksi museossa oli esillä huomattavasti parempi kuva metsämaisemasta. Täällä olinkin kysynyt kuvaamisluvan jo valmiiksi.
Kainuun keskussairaalasta kuvaamaani julkisivustoa.
Erityisen arvokasta on, että uuden sairaalan myötä on ollut mahdollista säilyttää Kainuun alueella erikoissairaanhoidon päivystykselliset toiminnot kuten esim. synnytykset. Uutena kainuulaisena yhdyn hyvillä mielin täällä vahvasti vallalla olevaan ylpeyden tunteeseen uutta uljasta sairaalaamme kohtaan.
Kierros Kainuun museossa oli antoisa (tässä tarinassa mukana vain muutama yksityiskohta). Pääsin tutustumaan taas astetta syvemmälle uuteen kotikaupunkiini. Samalla heräsi paljon uusia kysymyksiä. Onneksi valmiiksi ei tule koskaan.
Museorakennuksen arkkitehtuuri edustaa selkeästi funktionalismia, olisiko tekijä itse Eino Pitkänen. Hänen käsialaansa saa lukea kaupunkikuvasta vähän joka puolelta. Olisikin mielenkiitoista selvittää mistä kaikkialta Eino Pitkäsen puumerkki löytyy.
Kommentit