Sitten viime postaukseni ei ole maailmanpoliittinen tilanne helpottanut lainkaan, päinvastoin. Ukrainasta kantautuu synkkää uutisvirtaa, vaikkakin Kiovan paineet ovat vähän hellittäneet. Muu maailma, Suomi mukaan lukien, seuraa herkeämättä tilanteen kehittymistä samalla pyrkien selkiyttämään omaa asennoitumistaan ja asemaansa muuttuvassa maailman tilanteessa. Koronapandemian leviäminen on noussut ennätyslukemiin. Vallalla oleva omikron muunnos on onneksi deltavarianttia helpompi tauti sairastaa, mutta kuolleisuusluvut ovat ikävästi koholla edelleen. 

Tässä tilanteessa tuntuu tosi lohdulliselta nähdä miten jotkut asiat sujuvat vanhaan tuttuun tapaansa. Päivä seuraa synkintäkin yötä. Jokapäiväiset rutiinit on hoidettava, ja ne enimmäkseen myös hoituvat. Lapset kasvavat, ja aikuiset kantavat vastuunsa, toki jokainen omien kykyjensä puitteissa. Vuoden kiertokulku etenee kalenterin mukaisesti, hitaasti mutta varmasti, ja kevät lähestyy. Erityisen sykähdyttävältä tuntuu uljaiden laulujoutsenten paluu synnyinseuduilleen. Valkoisen joutsenhahmon tyyni lipuminen joen sinertävällä selällä luo uskoa maailman hyvyyteen, pysyvyyteen, jatkuvuuteen... Joutsenessa on helppo nähdä rauhankyyhkymäistä toivoa. 

Viime kesäinen, vielä harmahtava poikanen taisi hetkeksi torkahtaa aallokon keinutukseen. Eipä ihmekään, onhan takana reipas lentomatka talvehtimisseuduilta pohjoisten tuulten tuiverruksiin.

Puolisukeltajan työasento.

Itse otin vastaavasti suunnan etelään. Helsingin seudulla keväinen lämpötilaetu jäi kyllä vain muutaman asteen tuntumaan. Muutoin oli tunnelma hyvinkin lämmin astuttuamme siskoni kanssa sisään Bulevardinkadun perinteikkääseen Aleksanterin teatteriin. Mira -tyttären ensimmäiset balettiaskeleet näyttämöllä olivat tapahtuneet näissä tiloissa, silloisessa Suomen Kansallisbaletin kotiteatterissa, ennen uuden oopperatalon valmistumista Töölönlahden rannalle vuonna 1993. Tällä kertaa oli vuorossa neljän nykytanssiteoksen esitys, joista yhdessä nähtiin myös Mira. Ilta oli kaikkinensa huikeaa tanssin virtuoositeettiä - upeita tanssijoita, upeita koreogafioita, ja osuvan intiimit puitteet näin vahvoille tunnelatauksille.  

Aleksanterin teatteri on valmistunut vuonna 1879. Mieluisa yllätys oli havaita arkkitehtinä toimineen arvostamani Kajaanin kirkon suunnittelijan Johan Jacob Ahrenbergin. Teatterin toisena arkkitehtinä on toiminut venäläinen Jeronim Osuhovski. Teatterissa on läsnä vanhojen aikojen hienostunut tunnelma ja kunnioitusta herättävä nostalginen glamour.

Kaupunki-illan katukuvassa oli nähtävissä Ukrainan lipun väriyhdistelmiä myötätunnon osoituksena maan tämän hetkistä ahdistavaa tilannetta kohtaan. Tässä Ruotsalaisen teatterin valoja.

Kadun varrella nähtiin myös keväänmerkkejä.

Kukkakauppiaan sitomia herkkiä ruusukimppuja.

Ja sitten tutut kuhmuraiset varpaat! Helsinki Art Museum oli halunnut tanssiaiheisen kuvanäyttelynsä julisteeseen aidot tanssijan työvälineet. Juuri eläköityneen balettitanssijan, Mira Ollilan, jalat kertovat autenttisen korutonta kieltä ammattitanssijan fysiikkaa kysyvän työn vaativuudesta. Mutta, kun varpaat sujautetaan kärkitossujen suojaan, saadaan julisteeseen heti eteerisempää ilmettä. Katsomon puolelta höyhenen kevyttä esitystä seuratessa on vaikea kuvitella miten valtava määrä fyysistä ja henkistä treeniä ja suoranaista kivun sietämistä on tarvittu, ennen kuin näyttämölle saadaan illuusio helpon näköisestä, kaikkia painovoimanlakeja uhmaavasta tanssin taikuudesta. 

Meidän pikavisiitin aikataulu ei antanut myöten katsastaa koko tanssinäyttelyä, mutta onhan näyttely avoinna vielä syyskuulle saakka. Nyt ennätimme sentään ostaa julisteet ja vilkaista muutakin Art Museumin myymälän tarjontaa. Mukaan lähti pieneen kokoon taittuva ostoskassi iki-ihanan Edgar Degasin ballerinamaalauksella varustettuna.  

Kiinalaisten ravintoloiden sisustus on usein esteettisesti kiehtovaa. Niinpä nytkin pysähdyimme ruokailemaan Mikonkadun Zhonghua ravintolaan.

Kiinalaiseen keittiöön voi aina luottaa.

Olikohan tämä kauniin vihreä nauha lasinuudelia. 

Tyytyväisen possun ilmein ja vatsoin poistuimme ravintolasta.

Vierailupäivänämme avautui historiallisen Helsingin rautatieaseman tiloihin uusi, huolellisesti rakennuksen tyyliin ja suojeltavaan kohteeseen taituroitu Olivia ravintola. Jo etukäteen paljon huomiota saanut ravintolainnovaatio tulee Norjasta, ruokakulttuuri ja tyylisuuntaus Italiasta. Ennätimme tällä kertaa katsastaa vain ruokapaikan puitteet, mutta toki hyvinkin hyväksyvin silmäyksin. Tyyliä löytyy, ja vanhan lippumyymälän juhlallisen korkea sali tarjoaa mannermaisen tunnelmalliset puitteet viihtyisälle ruokailuhetkelle. Ajan puutteen vuoksi ruokalistan testaus jäi seuraavaan kertaan. 

Nopsa nälän eliminointi onnistui Robert´s Coffeen lounaspaikassa citykäytävässä. Valtava ja herkullinen salaattiannos oli hetkessä edessämme. Palvelu oli aivan ensiluokkaista. Hyväntuulisesta, avoimen iloisesta myyjästä jäi pitkäksi aikaa aurinkoinen mieli.   

Pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Aurinkoinen myyjämme ennätti jossakin välissä tekstata hyvän päivän toivotukset kotiinviemisrasiankin päälle.

Yöpuulle pääsimme vastikään remontin läpikäyneeseen huoneistoon Pikku Huopalahteen Haapalahdenkadulle. Ihastuimme asuntoon siltä seisomalta. Kympin ratikkakin kulkee 20 minuutissa keskustaan 8 minuutin välein.

Kuulimme, että asunto on juuri esitelty myytävien kohteiden sivustoilla. Asuntokaupat eivät ole nyt meidän kummankaan perheen suunnitelmalistalla, mutta joku onnellinen saa tästä itselleen unelmiensa kodin.

Huoneisto on tilava ja valoisa. Uutuuttaan hohtava keittiö sai meiltä täydet pisteet.

Juuri sopivan kokoinen makuuhuone.

Kylpyhuone on kaunis ja toimiva.

Kiva parveke aukeaa rauhalliseen pihapiiriin. Täällä olisi todellakin viihtynyt pitempään.

Myös Kajaanin kotimme ikkunanäkymät ovat usein olleet ilo silmälle.

Välillä raitaversiona.

Kajaanilaisen ystäväni kattauksesta löytyi huippu hauska kahvikuppi. Ystävä oli leiponut kupposen seuraksi herkullisen hillapiirakan. Taas kertyi hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Pääsin myös testaamaan latukuntoani. Hämmästyin, että hiihtotaitokin voi rapistua, jos sitä ei ole tullut ylläpidettyä. Näköjään ihmisellä on olemassa ihan erikseen hiihtoon tarvittavat lihakset, joita muulloin ei käytetä - tai siltä minusta ainakin tuntui hiihtolenkkini jälkeen