Elo-syyskuun vaihteessa näytti Lappiin pysähtyvän pieni korkeapaineen selänne. Laitoimme mieheni kanssa kamppeet kasaan ja lähdimme katsastamaan olisiko pohjoisesta löydettävissä jo syksyisiä ruskan sävyjä. Jo vain! (lappilaisittain ilmaistuna). Ruskaa löytyi aina vain paremmin, mitä pohjoisemmaksi mentiin, puhumattakaan tunturiylängöistä.

Riekonmarja läpikuultavan kirkkaana iltapäivän auringossa.

Vaivaiskoivu juhlapuvussaan.

Ruohokanukan väriloistoa.

Puronvarsinäkymää.

Inarin Menesjoki.

Utsjoen Petsikko-tunturilla oli maaruskaa hyvin näkyvissä. Tunturikoivut odottelivat vielä vahvemmankeltaista siveltimen jälkeä. 

Lahjaksi saatu kuohuviini löysi vihdoinkin arvoisensa ympäristön korkkauspoksahdukselle.

Näätämöjoen Kolttaköngäs. 

Sateisen kesän vuoksi pohjoisen vesistöt olivat ääriään myöten täynnä. Vuosia sitten, kulkiessamme Neidenissä, istuimme tämän kosken rantakallioilla katselemassa, kun isot lohet loikkivat koskea ylös. Nyt ei kallioita ollut näkyvissä enempää kuin lohiakaan, mutta köngäs oli todella näkemisen arvoinen. 

Kallioinen järvinäkymä pysäytti kauneudellaan ja tunnelmallaan Sevettijärven tien varressa.

Norjan puolella Kirkkoniemessä (Kirkenes) vierailimme varhaisina aamupäivän hetkinä. Ihmisiä näkyi hiljaisessa katukuvassa vain muutamia. Tarkka vainumme opasti meidät suoraan maittavien konditoriatuotteiden äärelle.

Kirkkoniemestä jatkoimme matkaa Varanginvuonon rantoja, kohti Vesisaarta (Vadsö).

Vuonon toisella rannalla näkyikin jo Vesisaaren kaupunki. Pysähdyimme huilaamaan Pykeijan kylän tuntumaan. Tässä kylässä on paljon suomalaislähtöisiä kveenejä. Kylää kutsutaankin nimellä Pikku-Suomi.  Alhaalla näkyvä Pykeijan tie ja kylä tien päässä jäi seuraavan matkamme tutustumislistalle.

Jäämeren rantamilta löytyy paljon upeita yksityiskohtia, kuten tässä kaunisväriset simpukat ja leväkasvusto.

Merisiilin piikkien alta paljastuu säännöllisen helmimäinen kuori.

Tunturiylängöillä kasvaa pinkinpunainen kurjenkanerva.

Tämä "kynttiläkasvi" on lieko, katinko lie vai ketun, ehkäpä riidenlieko.

Valkoisen poron tapasimme jo Suomen puolella.

Vadsön tien varrella, Nessebyssä yllätti näky meren keskellä seisovasta yksinäisestä kirkosta. Uuniemenkirkko on rakennettu 1858 ja se säästyi tuholta sodan aikana. 

Näistä valtavista altaissa "uivat"  norjalaiset kassilohet meidän suomalaistenkin ruokapöytin.

Aiempina vuosina turskankuivatustelineet olivat yleinen näky Jäämeren rannoilla. Nyttemmin menetelmät linevät muuttuneet, kun telineitä näkee harvakseltaan. Myös tuoksuefekti on jäänyt pois, mutta eipä sitä juuri kaipaltukaan. 

Vesisaaren kaupunki kylpi tähän vuodenaikaan harvinaisessa n. 18 asteen kesäisessä lämmössä.

Vesisaari on ollut tunnettu iloisen värikkäistä puutaloista. Harmi kyllä, nykyisin väriskaala on rauhoittunut. Läheisistä öljy- ja kaasukentistä kertovat vastaantulevat ja pihoilla seisovat kallinnäköiset maastoautot. Ajamamme tiet olivat hyväkuntoisia, mutta voisi kuvitella, että ajellessa talviliukkailla mutkaisilla ja mäkisillä teillä löytynee maasturin hinnalle vastinetta.

Suunnittelimme reissustamme kunnon omatoimimatkaa. Varustimme farkkuautomme viihtyisäksi "asuntoautoksi" mukavuuksista tinkimättä/tinkien. Tällaisen erähenkisen porukan tarpeisiin ajopelistä tuli varsin laatuisa. Ajattelimme turvautua julkisiin majoituksiin vain jos säät kävisivät kovin ankeiksi. Muut asumisvaihtoehdot jäivät kokeilematta, kun ilmat pysyivät kesäisen lämpiminä koko reissun ajan. Vasta viimeisellä etapilla, kotikonnulle ajettaessa, sää muuttui ajankohtaansopivan syksyiseksi.

Eräkokkailut tapahtuivat toisinaan lähes gourmettoteutuksella, välillä gourmetosastoa edusti vain juomana toimiva tunturipurojen raikas vesi.

Olin asettanut itselleni tavoitteeksi neuloa aloittamani villatakki valmiiksi saadakseni sen kuvattavaksi jäkäläiselle kalliolle tunturissa tai Jäämeren rannalla. Untuvankevyt takki valmistui sopivasti Varanginvuonon rantakallioille.

Olin haaveillut alpakkalangasta kudotusta pitkästä villatakista nähtyäni sopivan ohjeen "Kalastajan vaimon" blogissa. Hanke oli kaatua, kun en löytänyt mieluista väriä alpakkavalikoimista. Sitten törmäsin juuri oikeanväriseen silkkimohairlankaan, ja asia ratkesi siltä seisomalta. Lanka oli kallinpuoleista, mutta tällä langalla ja kudontaohjeella materiaalin menekki on uskomattoman pieni. Kuudesta kerästä jäi vielä tarpeet reiluun kolmiohuiviin.

Tästä lähtötilanteesta takki oli valmis kahdessa viikossa, vaikka kudontahetket jäivät minimiin. Matkalla ei pelkkien maisemienkaan vuoksi raskinut käyttää aikaa kutimen vilkuiluun. Kiitos nopeatöisen lankatyypin ja isojen puikkojen (no 6) villatakki valmistui kuitenkin vinhalla vauhdilla.

Alla oleva lämpötilakaavio on Kirkkoniemen alueelta olessamme siellä 5.-8.9. Taulukosta käy ilmi, että virallistenkin mittausten mukaan alueella oli tuolloin 16-18 astetta lämmintä. Vaaleampi viiva osoittaa, että normaalisti tähän aikaan päivälämpötila on 10 asteen tietämillä. Meidän omassa mittarissa nähtiin myös 20 asteen lukemia varjossa.

Utsjoella suotuisat säät jatkuivat, ja jouduimmekin hikisen joskin innostavan haasteen eteen kiivetessämme  jyrkkää rinnettä Ailigas-tunturin laelle. Huikaisevan upeat maisemat Tenojokilaaksoon ja Saamen sillalle palkitsivat ruhtinaalisesti vaivannäkömme.

Utsjoen Ailigas on kolmesta tenonvarren Ailigaksesta matalin, 342 m, mutta juuri kylän kohdalta hyvin jyrkkä.

Utsjoen komea kivikirkko on valmistunut 1853. Kirkon vieressä Utsjoen ttörmällä sijaitsee historiallisten kirkkotupien alue. 1930-luvulla tupia oli yli 20.  Tuvissa yövyttiin ja asuttiin marrkinoiden, veronkannon, käräjien, kaupankäynnin ja kirkkopyhien aikana. Näitä entisöityjä rakennuksia on tällä hetkellä 13. Kirkkotupia tiedetään olleen alueella jo 1700-luvun lopulla.

Matkallamme näimme useana yönä upeita revontulia. Kamera ei onnistunut taltioimaan näkymää sellaisenaan, mutta harvemmin on tullut tilaisuutta päästä katselemaan niin hienoa luonnon järjestämää ilotulitusta.

Matkoillamme pyrimme löytämään mahdollisimman aitoa paikallista henkeä. Vuotsossa pysähdyimme Sompion lahja ja korupuotiin. Paikan omistaja, Arja Kustula, osoittautui oikeaksi tuhattaituriksi itse valmistamiensa korujen, asujen ja vaikuttavien taideteostensa keskellä. Hänen poronnahkasta ja kelo-oksista valmistamansa teokset ovat lähdössä Inarin saamelaismuseo Siidan tiloihin näyttelyyn. Yksi vaikuttava työ oli shamaanirumpu, joka ei ole kuulemma millään rahalla ostettavissa, kun se on tekijälleen niin läheinen esine. Hopeisesta riipuksesta löytyy lappilaiselle kultuurille ominainen aurinkosymboli. 

Paluumatkalla ennätimme hetkeksi rupattelemaan velimiehen kanssa. Hän antoi vinkin hyvästä kalapaikasta, Vuotson Kiveliön Kalakaupasta. Siellä söimme mainiot lohivoileivät ja paketoimme mukaan punakylkisen kylmäsavustetun raudun. Onnistunutta Lapin matkaa muistellen nautimme kotosalla herkullisen savurautuaterian.