Maailmalla suuren suosion saavuttanut norjansaamelainen Mari Boine on vieraillut Suomen kiertueensa merkeissä Helsingissä, Tampereella ja Oulussa. Itse pääsin nauttimaan hänen intensiivisestä konsertiesiintymisestään Oulun Madetojan salissa. Boinella on taito johdattaa kuulijansa alkuvoimasella tyylillään saamelaismusiikin mystisiin maisemiin. Hänen uskomattoman monipuolinen ääni vie saamen kieltä taitamattomankin jännittäviin, lähes hypnoottisiin tunnelmiin. Boinella oli mukanaan kaksi huikeaa muusikkoa. Georg Buljo on ilmiömäinen kitaristi ja joiun taitaja, kun taas Åge Gunnar Augland käyttää valtavaa rumpusettiään shamanistisen vahvalla ja vaikuttavalla otteella.
Liitän tähän Kulttuuritoimitus.fi:n sivilta Savoy -teatterin konsertista tehdyn musiikkiarvostelun. Tekstistä käy olennainen konsertin anti ilmi, ja voin todeta hyvillä mielin, että Oulun konsertti toteutui juuri noissa samoissa hienoissa tunnelmissa.
Konserttiarvostelu: Moni kuulija ei näistä saamen kielen erilaisista murteista tiedä, eikä tarvitsekaan, sillä Mari Boinen musiikissa kyse on todellakin musiikista.
Mari Boine sekä kitaristi Georg Buljo ja rumpali Åge Gunnar Augland Helsingin Kulttuuritalossa 1.11.
Kun maailman tunnetuimmaksi saamelaisartistiksi tituleerattu Mari Boine astelee lavalle kirkkaalla ja korkealla äänellään joikua esittäen, räjähtää yleisö heti äänekkäisiin suosionosoituksiin. Illan intensiivinen tunnelma on siitä hetkestä lähtien taattu. Paikalla on Boinen ikuisia ystäviä, faneja ja runsaasti pääkaupunkiseudulla asuvaa saamelaisväkeä.
Yleisön osuus on mainittava heti aluksi, koska se ei ole pelkän kuulijan osassa. Mari Boine keskustelee kuulijoidensa kanssa, kertoo heille tarinoita, lausuu runoja ja on vahvasti läsnä. ”Mitä”, hän huutaa, kun ei kuule, mitä joku hänelle huikkaa katsomosta. Saamen kieltä taitamattomat jäävät hieman ulos näistä huuteluista, mutta se ei haittaa, koska tunnelma on katossa.
Boine valittelee, ettei osaa suomea kuin muutaman sanan verran. ”Kippis ja kaksi lisää”, kuuluu sentään hänen sanavarastoonsa. Karasjoella 63 vuotta sitten syntyneen Boinen oma kieli on pohjoissaamen itämurre. Sillä hän on myös tehnyt suurimman osan musiikistaan. Sanoissa on esimerkiksi suomalais-saamelaisten Kerttu Vuolabin ja Kirsti Palton tuotantoa.
Moni kuulija ei näistä saamen kielen monista erilaisista murteista tiedä, eikä mielestäni tarvitsekaan, sillä Boinen musiikissa kyse on todellakin musiikista. Sanoilla on merkitystä, tietenkin, mutta ainakaan itse en sanoja yleensä juuri kuuntele vaan musiikkiesitystä. Hyvät sävellykset osaavat sanoa sanottavansa musiikin keinoin.
* *
Boine kiertää Suomea kahden taustamuusikon kanssa. Tausta-sanan voi kyllä jättää pois, koska Georg Buljo ja Åge Gunnar Augland ovat erittäin aktiivisia toimijoita kokonaisuudessa. Etenkin Buljo osoittautuu myös erinomaiseksi joiun taitajaksi sekä monipuoliseksi kitaroiden ja koskettimien käsittelijäksi. Augland on isossa roolissa suuren rumpusettinsä keskellä.
Homma hoituu loistavasti tälläkin kokoonpanolla. Boine sanoo ohimennen syyn, miksi laulaa pääasiassa saamenkielistä musiikkia vanhemmilta levyiltään – koska tarvitsisi uusimman, englanninkielisen See the Woman -levyn (2017) kappaleiden esittämiseen ison orkesterinsa paikalle. Tuolla levyllä hän juhlisti taannoisia kuusikymppisiään.
Kuulemme siis kappaleita vuosikymmenten varrelta, eikä kokonaisuudessa ole valittamista. Alkujakso on noin 50 minuutin mittainen ja väliajan jälkeen täyttyy vielä kokonainen tunti. Tunnelmat vaihtelevat perinteisestä moderniin, äänekkäästä julistamisesta hiljaiseen lyyrisyyteen. Boinen tarvitsee pyytää vain kerran yleisöä tanssimaan, kun käytävät jo täyttyvät.
* *
Ensimmäisenä varsinaisena kappaleena kuullaan Jearratt Biekkas eli Asking the Wind. Sanojen taustalla on Nils-Aslak Valkeapään runo ja otsikon mukaisesti siinä kysellään tuulelta, miksi on pimeää, lehdet putoavat ja miksi on kesä ja miksi on muistoja. Vastaukseksi tuuli vain puhaltaa ja kuiskailee. Tämän, kuten usean muunkin laulun katkaisee joikuosuus, tässä tapauksessa ”hei, joojoojoo…”
Jatkoksi kuullaan Gula Gula, joka on avauskappale ja nimibiisi vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta. Boine kertoo juonnossaan esivanhemmista, jotka lähettävät viestejään. Hän alustaa alkuperäiskansoista, ilmastonmuutoksesta ja Äiti Maasta. Konsertin lopun encoressa hän palaa tähän teemaan, eikä kylmien väreiden kulkemista selkäpiissä voi mitenkään estää kummallakaan kertaa.
Alkuperäiskansoista puheen ollen, on selvää, että Boine kulkee heidän maailmoissaan kuin kotonaan. Terveisiä saadaan niin Pohjois-Amerikan intiaaneilta kuin Uuden-Seelannin maoreilta. Boine kertoo, että häneltä on vienyt lähes 40 vuotta kasvaminen häpeästä ylpeyteen. Hän kertoo tiukasta uskonnollisesta (lestadiolaiskristillisestä) kodistaan, jossa haluttiin hylätä kaikki vanha perinne.
Boine voitti häpeän, kun alkoi kuunnella esivanhempiensa kuiskailuja. Muistatteko muuten amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän nimeltä Melanie (Safka)? Boine kertoo hänen olleen aikoinaan tärkeä hahmo nuorelle karasjokelaiselle ahtaan kodin kasvatille. Esittämällä Melanien kappaleen Some Say I Got Devil hän tuntee aina palaavansa lapsuuteensa.
Tähän tunnelmaan vaivutaan väliajan jälkeen. Toinen jakso alkoi improvisaatiolla, jonka bändi kuulemma aina varioi kunkin yleisön mukaan. Helsingissä siinä soivat muun muassa maagiset ja taianomaiset noitaloitsut. Sitä seurasi Merle Collinsin sanoihin tehty Butterfly, Beaivelottáš (Perhonen), jonka herkkyyden vastapainona pauhaavat jykevät rummut.
Tuntuu hieman siltä, että melkein jokaisesta kappaleesta olisi jotain erityistä sanottavaa, mutta paras on antaa Mari Boinen ryhmineen kertoa se livekonsertissa. Boinen, kuten niin monen muunkin menestyneen tähden valttikortti on monipuolinen lauluääni, joka yltää luontokappaleita tai lasta matkivasta ininästä ja kiminästä tai säksätyksestä oopperatyyliä lähenevään taituruuteen. Lopun kruunaa herkkä lavakarisma. Boinen tapauksessa myös poliittinen sanoma, jota hän ei kuitenkaan tyrkytä liiaksi.
Aila-Liisa Laurila
Mari Boine Tampere-talossa lauantaina 2.11. ja Oulun Madetoja-salissa sunnuntaina
3.11.
Yleisön joukossa oli kauniisiin saamelaisperinteisiin asuihin pukeutunutta kuulijakuntaa.
Madetojan salin seinää koristaa illan teemaan hyvin sopiva revontuliryijysarja.
Itse musiikkisali on akustiikaltaan kiitelty runsailla puupinnoilla toteutettu komea juhlatila.
Lämpiöosaa koristavat yksinkertaisen tyylikkäät valorykelmät.
Tottakai pitää tarkistaa herkkupöytien antimet.
Helsinki -visiitillä kurkistin Kansallisoopperan balettiohjelmistoa. Lumikuningatar -baletin olen nähnyt aiemminkin, mutta hyvästä spektaakkelista löytyy aina uusia vivahteita. Eri miehityksillä syntyy myös uudenlaista kerrontaa.
Tanssijat hoitivat upeasti työsarkansa, kuten aina. Käytäväpuheissa kuului, taas kerran, ihmettelyä miksi käsiohjelman esiintyjäluettelossa vilisee niin valtavan paljon ulkomaalaisten tanssijoiden nimiä, ollaanhan nyt katsomassa Suomen kansallisbaletin näytöstä. Usein kuulee näitä samoja huokailuja - haluttaisiin nähdä enemmän suomalaisia tanssijoita Suomen veroeuroilla ylläpidettävällä näyttämöllä. Kyllä kyllä, todella taitavia ovat ulkomaiset tanssijat, mutta katsomoon näyttää hengästyttävän upealta myös suomalaisten työskentely. Harmittaa eteenkin niiden nuorten puolesta, jotka saavat pitkän ja perusteellisen tanssikoulutuksen Suomessa ja todella, todella harva heistä saa työpaikan kotoiselta näyttämöltämme. Tanssijoiden kotimaisuusasteen nostamisella voisi olla vaikutusta pääsylipputuloja kartuttavan yleisön uuden mielenkiinnon herättämiseen ikiomaa kansallisbalettiamme kohtaan.
Käsiohjelman kuvastoa.
Väliajalla Lumikuningattaren noidat hätistelivät karannutta jääkarhua takaisin pukuhuoneen suojiin.
Suomen kansallisooppera tarjoaa viihtyisät tilat niin yleisölle kuin taide-elämyksiä tuottavalle henkilökunnalle.
Oopperatalon ikkunasta Töölönlahden suuntaan huokui helsinkiläisruska loppusyksyksyistä tunnelmaa.
Uusi kauppakeskus Tripla oli juuri avattu, ja pitihän uutuus käydä paikanpäällä toteamassa. Mukavasti on kansainvälisen ostoskeskuksen tuntua ilmassa, mutta paljolti samoja tuttuja kauppoja ja putiikkeja kuin muuallakin. Houkuttelevia ravintoloita ja kahviloita on mittaamattomat määrät. Toivottavasti riittää asiakkaita jatkossakin, uutuudenviehätyksen hellittäessä.
Ennätin tutustua vielä I love me -messuihin Messukeskuksessa. Hyvinvointia ja terveellisyyttä oli ihan ähkyksi asti. Monenlaista vitamiiniä ja hivenainetta tuli maisteltua tippojen, patukoiden ja keitosten muodossa. Hurjin niistä (ja terveellisyydestään kuulemma ehdoton) oli ehkä luuliemi, joka loppujen lopuksi taitaa olla ihan perinneruokaa ihmiskunnan varhaisemmilta ajoilta. Loppumetreillä jalkojen hyvinvointi alkoi olla jo kyseenalaista, joten istahdin hetkeksi tämän ihanan kukkaseinän mieltä virkistävään katveeseen.
Jorma Uotinen lueskeli runoja ja jutteli mukavia yleisölleen - ei huonosti tietenkään.
Olimme Helsingissä taas poikien synttäreiden aikaan. Pico täytti 15 vuotta ja Jekku 10.
Jekku suhtautui juhliinsa taas tyynen arvokkaasti huolimatta siitä, että edessä tuoksui lihaisa kakku nakkikynttilävarustuksella.
Pico taas ei niinkään välitä seremonioista vaan toiminnan miehenä kävisi mieluummin heti kiinni varsinaiseen asiaan.
Tyttären porukat ovat jo mukavassa vaiheessa talohankkeissaan. Tähän aikaan on kiva päästä käsiksi sisähommiin.
Minun kotoinen projektini on nahkapaloista (mahdollisesti) koostuva taulu. Tässä yksi sijoitteluvaihtoehto.
Välityönä väsäilin vaahteranlehdistä ruusuja.
Syysillan sumuisessa metsässä puiden siluetit valonkajossa.
Omenapuiden latvuksiin on jäänyt joitakin omenoita tipahtelemaan fasaanien herkuiksi.
Lumipalloheisin marjat näyttävät syksyisessä maisemassa ilon pisaroilta.
Krysanttemi taisi jäätyä yöpakkasilla.
Vuorokautta aikaisemmin oli kotirannan merenpinta saanut kevyen jääkatteen. Nyt, 4.11. auringonlasku kuvastui kauniisti tasaiselta jääkannelta.
Kuu nousee varovaisesti tuuliseen iltaan.
Ikkunalla aukoo kukkiaan tämä hämmästyttävän värinen ja suurikukkainen saintpaulia.
Kommentit