Olenpa saanut viettää nostalgisia ja lämminhenkisiä hetkiä baletin parissa järjestellessäni arkistoja vuosikymmenten varrelta. Historian havina liittyy Oulun Baletintuki ry:n toimintaan ajanjaksolta 1990-2015. Yhdistys perustettiin Oulussa tuolloin toimineen kunnallisen balettikoulun tarpeisiin. Ennestään vireä Oulun Balettikoulu oli saanut riveihinsä uuden idearikkaan opettajan Virosta, Aita Indriksonin. Hän ryhtyi harjoituttamaan oppilaille suurempia esityskokonaisuuksia, ja niinpä syntyivät satubaletit Peukaloliisa ja Lumikki.

Pääsolistit Mira Ollila ja Inka Tiitinen kukituksen kohteena esityksen jälkeen.

Oppilaiden vanhempia tarvittiin yhä enenevässä määrin mukaan näytösten toteutukseen milloin roudaushommiin, vaatehuoltoon jne. Siispä vuonna 1990 perustettiin yhdistys, joka pääsikin tositoimiin, kun esityksille tuli kysyntää Oulun ystävyyskaupunkeihin, kuten Leverkuseniin Saksaan, Altaan Norjaan ja Bodeniin Ruotsiin. Myös Suomessa kierrettiin Torniossa, Pieksämäellä ja Helsingissä. Baletinopetus siirtyi myöhemmin Oulun konservatorioon, ja useita muitakin tanssikouluja oli syntynyt Oulun alueelle. Tuossa vaiheessa asetettiin yhdistyksemme tavoitteeksi järjestää pidemmälle harrastuksessaan edenneille oppilailaille baletin intensiivikursseja. Oli ryhdyttävä hankkimaan osaavia opettajia maailmalta. Tarkoituksena oli järjestää oppilaille myös esiintymistilaisuuksia. Tunnetusti tanssin syvin olemus toteutuu lopullisesti vasta vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

Olimme kuulleet mahdollisuudesta saada opettajaksi Pietarin Mihailovski-teatterin ensitanssijan ja Vaganova koulun kasvatin Anna Linnikin. Mihailovski-teatteri on yksi venäläisen baletin tärkeimmistä teattereista Bolshoin ja Mariinskin rinnalla. Pietarin Vaganova koulukunta puolestaan on toiminut maailmalla baletinopetuksen peruspilarina kautta koko baletin ammattillisen koulutuksen historian.

Ensimmäinen kesäkurssi järjestettiin elokuussa 1996 Anna harjoitutti oppilaille koosteen balettivariaatioista Nuoriso- ja kulttuurikeskuksen näyttämölle ja  esitti itse upeita sooloja tutuista balettiklassikoista. Saatoimme vain todeta, että olimme onnistuneet löytämään huippu opettajan. Ei ole suinkaan itsestään selvää, että  nimekkäästä ballerinasta voi tulla laatuisa lasten ja nuorten opettaja.

Annan opissa.

Seuraavana kesänä Anna toi Mihailovskin teatterista tanssipartnerinsa Sergei Basalaevin mukanaan Ouluun. Nyt meillä olikin tehokaksikko, joka loihti 10-päiväisen kurssin aikana jo upean väliajallisen baletti-illan Pohjankartanon näyttämölle.

Kesäkurssimme vakiinnutti paikkansa aktiivisten baletinharrastajien parissa. Kursseille haimme rentoa, hyväntuulista henkeä rakkaan harrastuksen parissa. Samalla tehtiin super ahkerasti töitä. Oppilailla oli mahdollisuus kokea miten vaativaa mutta samalla palkitsevaa baletti harrastuksena voi olla, varsinkin kun töitä tehdään tavoitteellisesti ja todella reippaassa aikataulussa. Kurssit antoivat pienen kurkistusikkunan siitä, mitä baletti voisi olla vaikkapa ammattina. Juuri siihen ammattimaisuuteen oli nyt hyvä näköala, kun meillä oli opettajina oikeat tanssin ammattilaiset, ja he osoittivat omalla työllään täydellistä omistautumista kaikkeen siihen mitä tekivät. Opetuksen oheella he harjoittelivat näytökseen myös omia esiintymisiään. Pidimme erityisen merkityksellisenä seikkaa, että oppilaat pääsivät aina esiintymään yhdessä ammattitanssijoiden kanssa, tasavertaisina yhteisen näytöksen toteuttajina, kukin omalla tasollaan.

Kursseja ja näytöksiä suunnitellessa havaittiin, että tehtävää tulisi riittämään pitkin vuotta, kun lähdettiin sopimaan opettajavoimista ja tiedottamaan kouluille kurssisisällöistä ja -ajankohdista. Näytössalit oli varattava hyvissäajoin etukäteen samoin kuin opettajien ja oppilaiden asumiset, ruokailut jne. Puvustus ja lavasteet veivät tietenkin leijonanosan etukäteisvalmisteluista. Median informointi ja haastattelujen sopimiset piti muistaa siinä vaiheessa, kun muutenkin oli jo kädet täynnä työtä. 

Arkistoista löysin jonkun ensimmäisiin tapahtumiin hahmottelemani hauskan "mind mapin". Sille voi nyt myötätuntoisesti naurahtaa, mutta kyllä se varmaan silloin toi jonkinlaista kokonaisnäkemystä siitä, mihin kaikkeen on syytä varautua ajankäytössä.

Myöhemmin saimme tanssitapahtumiimme lainata myös Suomen kansallisoopperan ja -baletin tanssijoita. Ensimmäisenä nähtiin vuoden -98 näytöksessämme oululaislähtöinen Mira Ollila, jota oppilaat olivat jo kyselleet vierailulle. Mira oli päässyt 15-vuotiaana oopperan balettikouluun, ja oli myöhemmin tanssinut Kansallisbaletissa ensimmäisen pääroolinsa Gisellenä.

Mira Ollila ja Ville Mäki (myös oululaislähtöinen) osallistuivat toisinaan kurssilaisten opetukseen, samoin kuin pääsolistisia tehtäviä tanssiva Stanislav Belyaevski oopperalta.

Vuosi 2001 toi näyttämöllemme Annan ja Sergein sekä oppilaidemme lisäksi jälleen Kansallisbaletin balettiosaamista: Stanislav Belyaevski, Anastasia Dunets, Jaako Eerola, Mira Ollila ja Salla Suominen.

Vuonna 2002 Kansallisbaletin tanssijoita oli mukana isompi porukka. Mira ja Stanislav tanssivat dueton baletista Onegin, Salla Suominen ja Jaakko Eerola katkelman Tuhkimosta ja Anastasia Dunets ja Stanislav Don Quijotesta.

Vuoden 2003 Oopperan vierailijoina nähtiin parit  Anastasia Dunets ja Stanislav Belyaevski sekä Andrea Nementhova ja Ville Mäki.

Suuren mittakaavan Kansallisbaletin tähtivierailu koettiin Oulun Madetojan salissa helmikuussa 2004. Näytökseen saimme kunniavieraiksi Kansallisbaletin johtajan Dinna Björnin sekä aiemmin ministerinä ja eduskunnan puhemiehenä toimineen Matti Ahteen Kansallisoopperan hallituksesta.

Näytökseemme olimme saaneet nyt varsin suuren joukon Kansallisbaletin eturivin tähtitanssijoita. Ensimmäisellä puoliajalla nähtiin oopperan ohjelmistosta Polakka -esitys, tanssijoina Anastasia Dunets, Mira Ollila, Anu Viheriäranta, Stanislav Belyaevski, Aki Parviainen ja Jani Talo. Toisen puoliajan balettikatkelmissa nähtiin edellisten lisäksi vielä Andrea Nemethova, Salla Suominen, Jaakko Eerola ja  Adam Kozal. Valitettavasti. Ville Mäki oli juuri loukannut jalkaansa eikä voinut osallistua näytökseen. 

Annan ja Sergein johdolla aloitimme kokoillan satubalettien sarjan Tsaikovskin Pähkinänsärkijä -esityksellä marraskuussa 2002. Usein harjoiteltiin kesäkurssilla esitysmateriaali ja marraskuussa kokoonnuttiin uudelleen viikoksi virittämään teos esityskuntoon. Kursseilla oli yleensä oppilaita useilta paikkakunnilta Suomesta ja tällä kertaa myös Virosta opettajansa Marina Volkovan johdolla. Pähkinänsärkijä valloitti yleisönsä siinämäärin, että päätettiin tuoda esitys Oululaiselle näyttämölle parin vuoden päästä uudestaan.

Seuraavia kokoillan satubaletteja olivat Tuhkimo, Neljä vuodenaikaa, Karnevaalin taikaa ja Lumikuningattaren kutsu, kukin baletti esitettynä kahtena vuonna. Lumikuningattaren kanssa vierailimme Kuusamotalossa ja Ylivieskan Akustiikka -salissa.  Anna ja Sergei olivat siirtyneet myöhemmin ensitanssijoiksi Puolan kansallisbalettiin, jolloin saimme näytöksiimme ja opettajavoimiksikin mielenkiintoisia solistitanssijoita  myös Varsovasta. Estonia -teatterin solistitanssijoita vierailli niinikään meidän näytöksissämme. 

Sergei ja sympaattinen Irina Vasilevskaja Puolan kansallisbaletista. Parilla on yllään Sergein ompelemat puvut!

Aktiivisimmat kurssiemme oppilaat esittivät toiveen, että olisiko mitenkään mahdollista saada baletin erikoiskoulutusluokkia Ouluun. Tanssinopetus Oulussa oli kyllä hyvätasoista, mutta jos taitoa ja intoa oppilailla riittäisi pidemmälle, niin olisi katseet käännettävä Helsingin suuntaan. Tähän vaiheeseen tultiin yleensä 13-15 vuoden iässä. Tuo ikä tuntuu kohtuuttoman haastavalta lapsen lähteä jatkamann opintojaan Helsinkiin saakka. Mira oli lähtenyt 15-vuotiaana yksin Oopperan balettikouluun Helsinkiin. Hänen kohdallaan kaikki sujui hyvissä merkeissä, mutta riskit oli kyllä tunnistettu. Myöhemmin oopperalla panostettiin enemmän ulkopaikkakuntalaisten olosuhteisiin. Esim. yhtäaikainen balettikoulu ja lukio-opiskelu sujuvoitui huomattavasti.

Ryhdyttiin selvittämään mahdollisuuksia erikoiskoulutuksen järjestämiseen. Asia ratkesi, kun huomasimme, että Oulun seudun ammattikorkeakoulussa toimi opetuslinjat tuleville baletin- ja muille tanssinopettajille. Ammattikorkeakoulun omien opettajien lisäksi heillä kävi jatkuvasti vierailevia opettajia Helsingistä. Balettitunteja pitivät mm. alan vankat ammattilaiset Kirsi Aromaa ja Marja-Liisa Herhi. Esitimme, että ehkä he voisivat samoilla reissuillaan opettaa myös näitä innokkaita baletin harrastajia. Pian oppilaame jo suorittivat koetanssia vasta perustetulle balettiln erikoiskoulutusuokalle.

Oululaisten kurssiemme lisäksi katsastimme kurssitarjontaa myös rajojemme ulkopuolelle. Baletin tuki organisoikin Annan ja Sergein innoittamana ikimuistoisen matkan kansainväliselle nuorten balettikurssille Pietariin. Sama kurssi toimii vuosittain edelleen, mutta nythän sinne ei täältä ole mitään asiaa, ja kansainvälisyys kurssilla on varmasti saanut ankaran kolhun. Harmi muuttuneesta tilanteesta sikälikin, että kurssi oli todella laadukkaasti järjestetty ja opettajat olivat huippu ammattilaisia ympäri maailman. Vaativien treenituntien lisäksi oppilaat pääsivät tutustumaan baletin maailmaan monien eri esitysten myötä. Meidän oppilasryhmämme oli koreografioinut oman pienen esityksen oppilasnäytökseen. He ajattelivat, etteivät lähde kisaamaan klassisen baletin ohjelmalla, vaan tuovat näyttämölle räväkän nykytanssiteoksen. Ohjelma sai hyvää palautetta reippaudellaan ja huumorillaan. Jotkut iäkkäämmät ballerinat toki esittivät hienoista kritiikkiä ikiaikaisista kaavoista poikkeamisesta ;)

Pietarin reissulla tutustuimme mm. New Jersey balletin opettajaan Hilary Cartwrightiin, aiemmin solistitanssija mm. Englannin Royal Balletissa. Myöhemmin hän oli toiminut opettajana ja konserttijohtajana useissa suurissa balettitaloissa. Hän piti reippaista oppilaistamme, ja keskusteluissa kävi ilmi, että hän voisi tulla Suomeen pienelle opetuskäynnille jos yhteistyökumppaneita löytyisi matkan toteuttamiseen. Selvitin asiaa kotiin palattuamme, ja saimmekin hänet vierailemaan ammattikorkeakoulun opetustunneilla. Lisäksi hän osallistui baletin tuomarointitehtäviin valtakunnallisessa Arktisten Askelten kilpailussa Oulussa. Samalla reissulla hän piipahti myös Suomen kansallisbaletin saleilla.

Kuvakaappaus Hilarysta juuri sellaisena, kuin opimme hänet tuntemaan.

Annan opetustoimeen tuli vähän katkosta, kun hän joutui operoitavaksi tanssijoille tyypillisiten jalkaongelmien vuoksi. Niinpä saimme kurssin opettajaksi, monipuolisesti lahjakkaan Tomasz Fabianskin Puolan kansallisbaletista. Tomasz esiintyi jo Lumikuningatar -näytöksessä Kain roolissa meidän oman tähtemme, Kertun roolia tanssivan Susmita Meyer-Rochowin partnerina. 

Tomaszilla oli nuorena tanssijana upea ura edessä, mutta hän suuntautui vakavasti myös koreografin tehtäviin. Hän oli ennättänyt niittää jo kansainvälistä huomiota koreografisilla ansioillaan. Oppilaat tykästyivät kovin Tomaszin taitavaan, tarkkaan ja kannustavaan opetusmetodiin. Hän harjoitutti näytökseemme vaativan Kevätuhri -pienoisbaletin. Tomasz itse tanssi hurjan soolo-osuuden, ja saimme näytökseen mukaan myös puolalaisen tanssijan,Tomasz Basanin, jolla itseasiassa oli suomalaiset sukujuuret. Tällä teoksella vierailimme myös Ylivieskassa.

Kevätuhrin puvustukseksi olin ommellut yksinkertaiset tunikat, joiden värjäyksen oppilaat, pienellä ohjeistuksella, saivat työstää makunsa mukaisesti.

Tomasz Fabianski.

Tomasz Basan.

Muuten, Mira on esittänyt Kevätuhrin valitun neidon pääroolin Moskovassa vuonna 2013, kun Suomen kansallisbaletti oli harvinaislaatuisella vierailulla kutsuttuna Bolshoi-teatteriin esiintymään. Sikäläinen yleisö tunnetaan armottomasta kriittysyydestään, mutta kansallisbalettimme sai siellä erittäin lämpimän vastaanoton (googlasin tapahtumalle vuosiluvun tarkistuksen haulla Kevätuhri Moskovassa, niin eteen tuli Yle Aamu-tv:n tekemä Miran haastattelu vuoden 2013 Bolshoin vierailuun liittyen).

Kevätuhrin jälkeen totesimme, että nyt on alkamassa toimintamme 25. vuosi, joten eiköhän ole aika siirtyä vähitellen eläkkeelle ja siirtää viestikapula nuoremmille. Haluttiin kuitenkin vielä ilahduttaa sen hetkistä kurssiryhmäämme viemällä heidät Tomaszin toteuttamalle kesäkurssille Puolan Varsovaan. Tomasz paneutui vierailuumme hänelle ominaisella pieteetillä. Sen lisäksi, että hän piti oppilaille antoisan ja monipuolisesti kehittävän tanssikurssin hän oli myös laatinut meille perusteellisen tutustumiskierrosten sarjan upeassa ja hänelle rakkaassa Varsovassa. Ja totisesti, hän sai meidät ihastumaan tuohon historialliseti arvokkaaseen mutta samalla myös äärimmäisen moderniin kaupunkiin lukuisine pilvenpiirtäjineen. 

Treenausvuorossa Faunin iltapäivä.

Rentouduttiin pelaamalla "jalkapalloa".

Sitten hetkeksi "huilaamaan".

Tutustuttiin Euroopan suurimpaan ja maailman toiseksi suurimpaan balettiteatteriin, Puolan kansallisbalettiin.

Ihailtiin maisemia 40. kerroksesta 200 m korkeudesta.

Välillä oli syötäväkin. 

Tapasimme myös upeat opettajamme Annan ja Sergein, jotka toimivat edelleen Varsovassa baletinopettajina. Lisää matkatarinaa löytyy blogi-arkistostani vuoden 2015 kohdalta klikkaamalla elokuuta ja sitten Varsovan juttua. YouTubessa voi käydä katsomassa Tomazsin kuvaaman elokuvan reissustamme ja kurssilaisten valmiin esityksen Faunin iltapäivästä. Teos löytyy YouTubesta haulla Faunin iltapäivä 2015.

Oma projektinsa on ollut pukujen ompelu ja lavasteiden rakentaminen näytöksiin. Yleensä keskustelut seuraavan  näytöksen tarpeistosta käytiin meneillään olevan kurssin aikana elokuussa. Sain piirroshahmotelmia ja ohjeistusta opettajien ajatuksista puvuston suhteen. Niistä vinkeistä suunnittelin, hankin kankaat ja ompelin puvut esim. marraskuun esitykseen, siis aikaa omien töiden lomassa oli usein 3-4 kk. Toisinaan sentään sain käyttää aikaa puvustukseen vuodenkin verran. Joskus saattoi käydä kuitenkin niin, että viimeiset päähineet valmistuivat esitystä edeltävänä yönä, sillä harjoitusten aikana usein viimeisteltiin valmiitakin pukuja. Syksyn aikana oli saattanut miehitykseen tulla vaihdosta, tai osa nuorista oli kokenut ikään kuluvan kasvupyrähdyksen. Puvut oli tehty alunperinkin näppärästi korjailtaviksi, kun vaatteiden piti olla muokattavissa myös seuraavien projektien käyttöön. Pukuja tuli vuosien varrella ommeltua parisen sataa, osa toki uudistettuina vanhoista roolivaatteista.

Sergei on taitava ompelemaan, ja hän teki kaikki Annan esiintymispuvut ja omat asunsa. Ooperalaisilla ja muilla vierailevilla tähdillä oli myös puvustus mukanaan, kun tulivat Ouluun.

Muu yhdistyksen porukka joutui olemaan paljon kiinni näytösten toteutusvaiheissa, kuten tavaroiden roudaamisessa, raskaiden tanssimattojen asentamisessa, lipunmyynnissä  jne jne, joten pyrin yleensä vapauttamaan heidät, jos mahdollista, ompelu- ja lavastesulkeisista. 

Karnevaalin taikaa -näytöksen kasvonaamioita oli hauskaa askarrella.

Muutamia Annan ja Sergein vinkkejä puvustukseen. Niin, senhän havaitsin jo yhteistyömme alkuvaiheessa, että venäjänkieli tässä on nyt opiskeltava. Venäjällä ajatellaan vähän samoin, kuin Ranskassa, että ulkomaalaiset opettelevat kielen. Tunneilla oli kyllä tulkki, mutta meillä opettajien kanssa oli paljon muuta kanssakäymistä päivän mittaan, joten yhteinen kieli oli hankittava. Taitoa alkoi karttua parin talven kansalaisopiston kursseilla ja jatkuvilla kielikylvyillä tanssileiriemme yhteydessä. Balettitermien yleiskieli on ranska, jonka meidän opettajat kyllä hallitsivat ja pitkälti jo oppilaatkin omilta perustunneiltaan.

Pähkinänsärkijään tarvitsimme suuren määrän lyhyitä tutu-hameita. Tällaisen vaatteen tekeminen ei minulta luonnistunut. Käännyin Pikisaaren käsi- ja taideteollisuusalan ammattiopiston puoleen. Vähän haasteelliselta näytti heillekin. Ei auttanut, kuin ottaa soitto Oopperan puvustamoon, ja yrittää saada neuvonta-apua ongelmaan. Ompelimon ihana pukusuunnittelija, Erika Turunen, lupasi opastaa tutun teon saloihin, jos lähetämme ammattikoulun opettajan heille oppiin. Niin myös tehtiin, ja saimme nauttia monien vuosien ajan esityksissämme tästä oikean ballerinan peruspuvustosta. Tutut oli tehty heti alkujaan helposti muuteltavaan muotoon, joten eri esityksiin eri kokoiset tytöt solahtivat pukuihin varsin vähällä ompelutyöllä. Valkoinen peruspuku on myös helposti muutettavissa eri tarinoihin soveltuvaksi lisäämällä aiheen mukaisia kankaita tai muuta materiaalia. Ehkä tutut ovat jossakin käytössä vieläkin Oulun taidekoulussa, johon lahjoitimme kaikki esitysvaatteet, kun lopetimme yhdistykse toiminnan. 

Isojen lavasteiden tekoon sain myös opettajilta hahmotelmat ohjeistuksineen, ja siinä vaiheessa usein ajattelin että - ohhoh! Onneksi löytyi nuorisotyöpaja Wärkki, jossa asiat ratkesivat parhain päin.

Karnevaalin taikaa -esitykseen sain ohjeeksi tuottaa näyttämölle kaksi pyörillä kulkevaa kondolia. Sergei ohjeisti, että "tiedäthän ne veneet Venetsiasta." No, olihan niistä jotakin ajatusta ja loput oli toki selvitettävissä. Muistan, kuinka ensivaiheessa teippasin eteisaulan lattialle Kaleva -sanomalehden sivuja ja hahmottelin gondoleita miettien, että minkähän kokoiseksi ne pitäisi tehdä, etteivät vaikuttaisi näyttämöllä kaarnaveneiltä! Onneksi Sergei oli antanut summittaisia metrilukemia pohjaksi. Wärkin puutyötaidoilla sanomalehtikaavoista valmistui oikeinkin hienot venetsianveneet. Pähkinänsärkijän jättimäinen joulukuusi tuotti myös päänvaivaa, ja Tuhkimokin tarvitsi melkoiset puitteet ympärilleen.  Karnevaalin taikaa sai kevyemmät lavasteet, kun esitys oli roudattava Kuusamoon ja Ylivieskaan. Jälkeenpäin nuo kaikki vaiheet ovat pelkästään hauskoja muistoja, vaikka aika usein niiden kanssa pientä hikeä pukkasikin.

Meillä on ollut vuosien varrella useita loistavia "hovikuvaajia". Opettaja Esko Granroth harrasti videokuvausta ja opetti koulussaan videointia oppilaille. Hän taltioi runsaslukuiset määrät näytöksiäämme VHS-kaseteille. Janne Saavalainen valokuvasi esityksiämme ja teki julisteita, mutta Helsingissä asuvana hänellä ei ollut mahdollisuuksia useinkaan tulla mukaan. Valokuvausta lähes työkseen harrastava Petri Kekkonen kuvasi paljon sekä harjoituksia että näyöksiä. ja teki useita julisteita. Myöhemmin hän, liikkeen kuvaamiseen harjaantuneena, ikuisti paljon toistenkin toimijoiden tanssitapahtumia.

Minä jouduin toisinaan tarttumaan videokameraan kuvatakseni harjoituksia myöhempää tarvetta varten. Lopulta löysin itseni kuvaamassa esiintymismatkojemme näytöksiä, kun muita tehtäväorientuneita ei ollut saatavilla. Siihen aikaan ei kännykkävideointi oikein toiminut, vaan saimmeTaidekoulusta lainaksi oikean videokameran. Olo oli kuin elokuvanekijällä, jännitys ainakin. Kun opin hiukan kuvankäsittelyä, nikkaroin tiukan paikan tullen muutaman mainosjulisteen. Tämän blogin valokuvat ovat pääosin Petrin ja Jannen sekä jonkin verran omiani.

Yksi merkittävä yhteistyökumppanimme on ollut Virpiniemen liikuntaopisto Haukiputaalla. Useat meidän kesäkursseistamme on pidetty heidän tiloissaan. Alue tarjosi upeat puitteet kurssinpidolle. Silloin vastarakennettu urheiluhalli toimi mainiosti treenisalina, mutta myös monipuolisena muun urheilun harrastuspaikkana vapaa-ajalla. Auditoriossa oli mahdollisuus iltaisin katsella balettivideoita sekä omaksi huviksi että hyödyksi. Ympäröivä maasto inspiroi lenkille ja frisbeegolfaamaan. Uimaranta oli lähellä ja vieressä rantalentisalue. Yöpyminen oli mökkialueella omassa rauhassaan - neljä mökkiä ja vain meidän porukat. Varsinkin Annalle ja Sergeille tämä mökkeily oli erityisesti mieleen, onhan venäjällä datsa aina ihan omassa arvossaan. Pihapiirin grillikodat tarjosivat viihtyisät puitteet monille riemukkaille kurssinpäätösjuhlille.

.

Muita merkittäviä yhteistyöakumppaneita ovat vuosien varrella olleet Oulun taidekoulu, Oulun seudun ammattikorkeakoulun tanssilinja, Oulun tanssialan tuki ry, Jojo-Oulun tanssikeskus, Nuoriso- ja kulttuurikeskus, Nuorisotyöpaja Wärkki jne. Tosi hyvät ja sopuhintaiset ruoat roudattiin useinmiten Airport hotellilta. Stockmann sponsoroi joskus lisävaloilla, kun tarvittiin erityisempiä yksityiskohtia näyttämölle.

Kulttuurijohtaja Risto Vuoria tuli jonkun kerran juontoparikseni näytöksen avaukseen Pohjankartanoon. Hänen panoksensa oli erityisen suuri, kun järjestimme Suomen kansallisbaletin vierailun Ouluun. Kiitollisuudella muistamme Valistustalo Oy:tä, joka tuki pienen budjetin toimintaamme lähes vuosittain. Myös Oulun kaupungin kulttuurilautakunta osallistui toimintamme tukemiseen. Lipputulojen ja avustusten turvin pystyimme jakamaanmaan oppilaillemme stipendejä heidän edetessään tavoitteissaan tai hakeutuessaan tsokkaille tanssikurssille muualle Suomeen tai ulkomaille. Pystyimme myös silloin.tällöin tarjoamaan palkintorahan jaettavaksi Arktisten Askelten tanssikilpailussa Oulussa. Sanomalehti Kaleva ja muut paikallislehdet tekivät ansiokkaita juttuja tapahtumistamme. Ylen Oulu-radio ja muut paikalliskanavat kävivät usein haastattelemessa meitä, ja Yle TV:n toimituskin piipahti jonakin kertana kylässä.

Vuosien varrella ovat monet kurssilaisemme jatkaneet erilaisiin tanssinammatteihin kuten balettitanssijoiksi, tanssinopettajiksi, ammattitanssijoiksi erilaisiin yhteisöihin tai valmentajiksi liikunnallisiin lajeihin. Olemme todenneet oppilaittemme kanssa myöhemmin, että vaikka tanssista ei tulisikaan ammattia, niin intensiivinen tanssinharrastus on antanut monenlaisia valmiuksia omalle aikuisuuden polulle. Nykytutkimuksen mukaan tiedetään, että liikunta yleensäkin, mutta erityisesti tanssiliikunta, kehittää ihmistä monipuolisesti. Sekin on nähty käytännössä, että innokkaimmat baletinharrastajat ovat aina menestyneet koulumaailmassa erinomaisesti. Huolimatta harrastuksen joskus valtavistakin tuntimääristä koulu sujuu todella mallikkaasti, siinä sivussa.

Yllättävä, ja niin mieluinen balettitapaaminen oli Miran lasinäyttelyn avajaisissa -25 kesällä (Mira aloitti lasinpuhaltajaopinnot jäätyään eläkkeelle kansallisbaletin tanssijan työstään) 

Kaikille kuvan henkilöille tanssi toimii tavalla tai toisella merkittävässä roolissa edelleen. Yhteiskuvassa Miran, Liisa Tiitisen ja minun lisäksi ovat mukana kurssiemme tanssilahjakkuudet Susmita Meyer-Rochow ja Alina Sakko.

Tässä yhteydessä on ehdottomasti noukittava esiin myös yksi monista valovoimaisista kurssilaisistamme, Annukka Niemelä. Hän osoitti jo alkuvaiheissa kursseillamme monipuolista lahjakkuutta ja määrätietoisuutta tekemisissään. Hänestä kasvoi vuosien varrella luottoesiintyjämme ja positiivisen energian luoja yhteisössämme. Tuolloin oli jo näkyvissä hänen edellytyksensä tulevaan ammattiinsa psykologina. Valmistuttuaan hän ei ole unohtanut tanssia, vaan oli bongattavissa esimerkiksi keväällä -23 Grease-musikaalin sädehtivänä tähtenä.

Omalla kohdallani motivaatio vuosikymmeniä kestäneeseen harrastustoiminnan tukemiseen heräsi  havainnoista omien tyttärien kohdalla. Kun näki miten tärkeä osa lapsen kehitystä ja aikuiseksi kasvamista voi olla, kun pääsee sisälle itseään todella inspiroivaan harrastukseen. Jos kipinä iskee kunnolla tavoitteelliseksi tekemiseksi, niin lapsi tarvitsee siihen hyviä opettajia ja aikuisten tukea. Lajissa kuin lajissa on moni into ja lahjakkuus sammunut ja kuihtunut, kun kehityksen edetessä ei löydy enää omaa tasoa vastaavaa koulutusta, eikä ole mahdollisuuksia lähteä muualle jatko-opintoihin. Olen halunnut antaa itselle kertyneen kokemuksen ja oman verkosto-osaamisen nuortempien sukupolvien käyttöön. Olen myös iloinen, että omat tyttäreni ovat halunneet siirtää omaa osaamistaan nuoremmille harrastajille niin meidän kurssien kuin muunkin toimintansa puitteissa myöhemmin. 

Koen saaneeni itse paljon tästä työstä. Olen aina viihtynyt lasten ja nuorten parissa ja naurahdinkin joskus, että "hienoa, kun pidätte mummelin virkeänä". Olen saanut matkanvarrelta ihania ihmissuhteita oppilaiden, vanhempien, opettajien, yhdistyksen porukoiden ja yhteistyökumppaneiden tiimoilta. Olen myös saanut seurata aitiopaikalta monien pikku harrastajien kasvua aikuisuuteen ja itsensänäköisen paikkan löytämiseen yhteiskunnassa. 

Tähän tarinaan mahtui vain pintaraapaisu 25 vuotta kestäneeltä toimintajaksoltamme. Annan ja Sergein mukaantulosta lähtien näytöksiä toteutettiin yhdestä kahteen esitystä vuosittain. Kursseja järjestettiin paljon enemmän, kun toiveita tuli joskus jopa ylimääräisistä harjoituksista vaikkapa pääsiäislomalle. Suurena apuna opetustyössä olivat myös ammattikorkeakoulun aina aktiiviset tanssinopiskelijat. 

Tässä pari kuvaa monista kymmenistä näytösten jälkeen otetuista iloisista yhteispotreteista. Tässä vaiheessa ei kipeät jalat tai rakot varpaissa tunnu yhtään miltään. Niitä hoidetaan sitten myöhemmin kotosalla. Nyt nautitaan tehdyst työstä. 

, 

Kippis, ja lämpimät kiitokset kaikille vuosikymmeniä mukanaolleille esiintyjille ja kaikille niille, jotka olivat mahdollistamassa tämän hienon toiminnan ja nämä upeat tapahtumat!

Nuoriso-osastoa viime kesän untuvikkotuotannosta. 

Joen rannoilta löytyy vielä rippeitä veden jäisestä olomuodosta viime talvelta.

Kajaani Danse -tanssikoulu vietti hulppeat 50-vuotis syntymäpäivät maaliskuussa. Juhlaäytös tanssitti esiin upean kattauksen koulun monipuolisesta tanssikirjosta. Koulun rehtori Minna Palokangas tiimeineen on tehnyt ansiokasta työtä tanssinharrastajien parissa.

Tilaisuuteen oli kutsuttu mukaan koulun perustajajäseniä viidenkymmenen vuoden takaa. Yksi heistä on hyvä ystäväni Liisa Tiitinen, joka  myöhemmin antoi merkittävän panoksensa Oulun konservatorion toiminnassa vuosikymmenten ajan. Liisan kanssa Kainuun Sanomien kuvassa on mukana perustajajäsenistöön kuuluva Osmo Thil, joka antoi juhlakavalkadissa vakuuttavan näytön tanssitaidoistaan, vaikka omat 90-vuotis syntymäpäivät ovat vuorossa kesällä.

Pääsiäisen ajalle oli Kajaanin kaupunginteatteri yhdessä Kajaanin seurakunnan kanssa toteuttanut upean spektaakkelin  perinteisestä pääsiäiskertomuksesta. Kajaani passioon oli haettu uusi valoisampi lähestymiskulma. Tarina oli tuotu onnistuneesti lähemmäksi nykyihmisen maailmankäsitystä. Kuitenkin hieno näyttämöllinen tehokeino oli tuoda "pieni teatteriseurue menneitten vuosisatojen takaa" kertomaan tarina paikalle kokoontuneelle yleisölle.

Tämä esitys sopi täydellisesti tämän, vuonna 1896 valmistuneen, uskomattoman kauniin puukirkkon puitteisiin.  

Maria Magdaleena välitti viestin pääsiäissanomasta: "Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon, niin Hän sanoi". Ajatus sisältää viisauden myös näille, nykyisin kovin levottomiksi käyneille ajoille. 

Olin katsomassa näytösperiodin viimeisimpiä esityksiä 4.4. lauantaina. Tapahtumat sijoittuivat osittain kirkon pihalle, ja kun kertomus jatkui sisätiloissa, niin 800 henkeä vetävä kirkkosali taisi tulla ihan täyteen. Esityskertoja oli viikon aikana kaikkiaan seitsämän, joten suosion perusteella voisi toivoa, että vastaavaa päästäisiin näkemään jatkossakin.

Pääsiäiseksi olen usein koristellut suklaiset Mignon munat kulloinkin eteen tulevin ideoin. Syynä hyvinkin voi olla ajatus, että suklaat säästyisivät oedes hetken verran pidempään syömättä ;)

Pääsiäislinnun pesiä.

Marraskuunkaktuksen traditio on ollut säästää muutama kukinto aukeamaan keväisin.

Ystäväpariskunta Kempeleestä ilahdutti meitä vierailullaan ja keväisen raikkaalla tulppaanikimpulla.

Leipomiset tahtovat jäädä vähemmälle nykyään, mutta miksi edes miettisin sellaista, kun Pekka Heikkisen konditoriassa se puoli järjestyy, ja lopputulos on aina täydellinen.

No, parsapiirakka hoituu kyllä edelleen. Nyt kävi niin, että murut vain oli jäljellä, kun kamera ennätti paikalle.

Lammasta pitäisi hoksata syödä muulloinkin kuin pääsiäisenä. Mutta eipä tule kinkkuakaan syötyä kuin joulun aikan.

Lohisalaattia syödään silloin tällöin, ja annoksesta tulee usein niin kaunis kokonaisuus, että kamera pyrkii tunkemaan pöytäseuraksi.

Kajaanin jokivarsi on saanut uusia valaistuselementtejä rannoilleen. Tämä näkymä avautuu iltaisin meidän vastarannalle.

Pitkästä aikaa askaroin unisieppareiden parissa. 

Amerikan alkuperäiskansojen keskuudessa kerrotaan tarinaa, jonka mukaan aikojen alussa hämähäkki-isoäiti kutoi unisieppariverkon suojaamaan kansakuntaa huonolta energialta. Unisiepparin tehtävänä oli myös pyydystää kauniita unia nukkuville ihmisille. Pahat unet jäivät verkkoon, josta aamun kajo muutti ne kastepisaroiksi valumaan maan uumeniin.

Taidemuseon Eanangiella -näyttelyn yhtenä katseenvagitsijoista loistaa tämä upea seinäryjy toistaen neljää saamelaista värisymbolia -  vihreä edustaen luontoa, sininen vettä tai taivasta, punainen tulta ja keltainen aurinkoa. Nämä värit esiintyvät myös perinteisissä saamelaisessa kansallispuvussa (saamenkielellä gakti).

Noitarumpu on toiminut ikiaikaisena välineenä yhteydenpidossa edesmenneisiin sukupolviin. Shamaanien välityksellä on saatu tärkeitä viestejä ja ohjeita tuonpuoleisesta.

Noitarummpu on aina henkilökohtainen esine ja siihen työstetään itselle merkitykselliset symbolit. Yleensä rummun keskelle sijoitetaan saamelaisille tärkeä kohde aurinko, joka on kaiken elämän lähde. Aurinko on saamelaisessa kulttuurissa keskeinen voima, joka merkitsee elämää ja hedelmällisyyttä. Saamelaisia kutsutaankin auringon lapsiksi.

Rumpukalvo on valmistettu hyvin parkitusta poron nahasta.

Nahka voidaan tarvittaessa työstää myös äärimmäisen ohueksi vuodaksi.

Kaamos, tuo hämärä jakso vuodesta, kun aurinkoa ei nähdä lainkaan, kestää pohjoisimmassa Lapissa 52 vuorokautta. Vastaavasti kesällä aurinko ei laske horisontin taakse ollenkaan 74 vuorokauden aikana. 

Elinkeinojen merkkikuvioita.

Perinteiset saamelaiset käsityöt ovat taidokkaasti muotoiltuja ja kestäviksi tehtyjä. Ne ovat usein käyttöesineitä, jotka toimivat myös kauniina taideteoksina.

Kevyttä komsiota tarvittiin menneinä aikoina vauvan kuljetuskopaksi pitkille matkoille. Kotioloissa komsio ripustettiin koukkuun pienokaisen täydelliseksi kehdoksi.

Tässä lämmin "massureppu" vauvan kantamiseen..

Kaunista käyttö- ja koristetaidetta (duodji).

Hopeinen komsiopallo ripustettiin kehtoon vauvan yläpuolelle suojelemaan häntä vaaroilta, ja pallo toimi samalla helisevänä leluna.

Taidetta hopeisin korostuksin.

Esivanhempien muistoalbumeista.

Andreas Alarieston naivistiset maalaukset nousivat 1970-luvun Suomessa suureen suosioon.

Näyttelyyn kuuluu myös osasto, jossa taiteilijat ovat ilmaisseet mielipiteitä tapahtumista ja toimenpiteistä, jotka ovat eri aikoina muodostuneet uhkaksi saamelaiselle kulttuurille ja perinteisten elinkeinojen harjoittamiselle.

Kauempaa katsottuna kollaasin yleisvaikutelma näyttää tyylitellyltä kuvaukselta lappilaismaisemasta, mutta... 

taulun lähempi tarkastelu osoittaa epäkohtia, jotka voivat tuottaa suuriakin vaikeuksia esimerkiksi poroelinkeinon harjoittamiselle.

Vierailumme aikana Taidemuseon näyttelyä kierteli (ranskalainen?) kuvausryhmä tv-kameroineen. Ystäväni, ehkä väritykseltään hieman saamelaisvivahteisessa tunikassa, näytti myös kiinnostavan filmiryhmää.

Oulun kaupunginteatterilla, nyt valitettavasti viimeistä kertaa esitetty saamelais-ooppera kertoi hyvin koskettavan tarinan kahdesta nuoresta rakastavaisesta, jotka vähitellen ajautuvat erilleen poikaa vaivaavien synkkien muistojen vuoksi. Ovllá oli lapsuudessaan kokenut saman kohtalon, kuin 1900 -1970 luvuilla varttuneet saamelaiset lapset yleensä. Heidät kasvatettiin erilleen omista juuristaan koululaitoksen kieltäessä heidän samaistumisen oman kansansa kulttuuriperintöön, jopa äidinkielestä oli luovuttava.

Oopperan musiikissa oli jännittävä saamelainen vire, joka kuljetti tarinaa eteenpäin enteillen dramaattisia vaiheita. Joikuosuudet syvensivät lappilaista omaleimaisuutta. 

Yleisön joukossa nähdyt saamen puvut täydensivät tilaisuuden autenttisuutta.

Väliaikatarjoilu oli sopusoinnussa tapahtuman kanssa. 

Ennätimme tutustua myös Oulun kuvataitteen talon mieltä ilahduttavaan maalausten runsaudensarveen.

Teoksista kiinnittyi huomio mm. arvostetun kainuulaisen taidemaalarin ja puutarhurin Urho Kähkösen töihin. Odotamme todella mielenkiinnolla hänen ensikesäistä taidonnäytettään. Oulun kaupunginkirjaston piha-alueelle rakentuva puutarhataideteos oli jo syksyllä hyvällä alulla ja antoi viitteitä ainutlaatuisesta koristekasvien ja taiteen kohtaamisesta. Siis, ehdottomasti on kesällä käytävä tutustumassa valmiiseen teokseen! 

Kulttuuritalo Valveella oli meneillään remontti, mutta näyttelyt kävimme katsastamassa.

Kaupunkintalon kupeessa, lumen saartamana, värjöttelee pienten pronssipatsaitten rivistö. "Ajankuva" -teoksen pienintä figuuria ei palele. Joku tuntematon henkilö käy vaatettamassa tämän sympaattisen patsaan aina uudestaan ja uudestaan.

Oulu -visiitti oli vertaansa vailla, ja hotellivalintamme osui täydellisesti teemaan. Lasaretti on mainittu taidehotelliksi, ja kiitettävästi erilaisia teoksia nähtiin. Paljon jäi kiireisen aikataulun vuoksi näkemättä, mutta luulempa, että  kulttuuripääkaupunki aiheuttaa useampiakin reissuja vielä tälle vuodelle.

Hauska yhteensattuma oli, kun meidän yösijaksi sattui kirjailija Hannu Väisäsen nimikkohuone. Hän on meidän molempien suosikkikirjailija, mutta Ailalla on kosketuspinaa aiheeseen vielä enemmän. Hän on aiemmin tehnyt opintoihinsa liittyen Väisäsen tuotantoa käsittelevän kattavan opinnäytetyön.

Hotelli Lasaretti sijaitsee Oulujoen rannalla. Varsinkin kesällä alue on kaunista seutua, mutta eipä illansuussa nytkään ollut tässä ikkunanäkymässä mitään valittamista.

Kajaanissa nähtiin viikonloppuna runsaasti ohjelmaa tanssin, taiteen ja muun kulttuurin puitteissa. Upea oli myös valotaidetapahtuma, jossa keskeisiä rakennuksia valaistiin uusiin ulottuvuuksiin.

Kajaanin linna.

Kajaanin kaunis puukirkko.

Taidemuseo ja historialliset valokuvat.

Raatihuone.

Vanha paloasema.

Kaukametsän kulttuurikeskuksen pihapiiriä.

Lumihiutaleiden punasävyinen sadetanssi jalankulkijoiden likennevaloissa. 

Kausivalot kuurapuissa.

Eksoottinen auringonlasku kajaanilaisessa katukuvassa.

Luonnonmukaista koristelutaidetta.

Ketun piirtämä helminauha talvisella lumihangella.

Kajaanin taidemuseossa esittäytyy ekspressionisti Anna Retulainen. Kokoelma on erityisen mielenkiintoinen vahvojen väriensä ja yllätyksellisyytensä puitteissa. Näyttely kannattaa kiertää avoimin mielin ja kiireettömästi. Nopeasti vilkaisten kovin abstrakstiselta vaikuttavat maalaukset kätkevät sisäänsä hämyisesti konkreettisia yksityiskohtia. Värien ja muotojen myötä löytyy myös vahvaa tunnelmaa, johon on helppo samaistua.  

Avohakkuualuetta ei ole nujerrettu, vaan maa puskee uutta elämää aluksi vaikka punaisena horsmapeltona.

Ison salin suuret teokset kutsuvat vierailulle kotiin.

Kiva hoksaus on ollut laittaa tuoreita kukkia ikkunalaudalle. Kasvillisuus eri muodoissaan toisttuu usein Retulaisen töissä.

Kotiinkutsu lähemmässä tarkastelussa.

Horsmakasvustoa?

Sateisen päivän näkymä ikkunasta kadulle. Tässä ei näköjään olla Suomessa, kun sateenvarjot loistavat iloisen kirjavissa väreissä.

Tämän taulurivistön edessä aistin vahvasti italialaisen tunnelman jo ennen kuin luin tekstin. Näkymät ovat todella Venetsiasta ja Roomasta.

Omenapuu taiteilijan omasta puutarhasta.

Näyttelyssä on esillä myös Anna Retulaisen taiteilijaprofiilia kuvaava videotaltiointi.

Toisinaan hän saattaa maalata Helsingissä sijaitsevassa uskomattoman upeassa puutarhassaan.

Videon katsottuaan ei enää ihmettele mistä hänen vahva värimaailma saa inspiraationsa.

Juhlaviikonlopun aikana piipahdin myös Taidevaltatie Toivon Eliaksen Galleriassa. Sympaattinen sulunvartijan mökki, Lussitupa Suomen tervaperinteen historiasta, toimii erinomaisesti myös taiteen esittelytilana.

Loputon määrä ledvaloja sähköisti kadunkulkijan joulumieltä.

Stockmannin joulukoristeosasto pursuaa vallan överisti väri-iloittelua kodin sisustusehdotuksiksi. Onneksi ei ole  ostopakkoa, vaan osaston tarjonnan voi hyvinkin nautiskella synkän kaamosajan väriterapiaksi. Jotain pientä saattaa tarttua mukaankin, vaikka tähän ikään on kotiin jo kertyneet ne vakiot joulukoristeet, joille ei kilpailijaa helposti löydy.

Merin ja Jonin luokse kokoonnuttiin lasten perheiden kanssa viettämään pienimuotoisia jouluetkoja.

Aina terhakkaat tonttupojat olivat valmiina jakamaan - ja tarvittaessa avaamaankin kaikki lahjapaketit. (Kuva: Meri Ollila).

Cilla, pieniamerikanpaimenkoira, on superinnokas uusien temppujen treenaaja. Silmistä on luettavissa aito onnistumisen ilo, kun Sallin harjoittama viimeisin halitemppu napsahtaa täydellisesti.

Ikkunan alla, läheisen raitapajun juurella on jo pitempään majaillut oikea joulupupu. Se ei lähde karkuun, vaikka sen ohi kuljetaan muutaman metrin päästä.

Joulutorttujen ja muun asiaankuuluvan tilpehöörin lisäksi pöytää koristi houkuttelevan herkulliset hedelmäleivokset.

Aiemmin olimme siskoni kanssa käyneet tutustumassa valtavan suosittuun Cafe Berryyn Annankadulla.

Valikoima vei kielen lisäksi melkein mielenkin.

Helsingissä käydessä tulee koluttua läpi erinäisiäkin taidenäyttelyitä. Nyttemmin ensimmäinen näyttely avautuu jo, kun astuu Miran kotiovesta sisään.

Sallin moninaisten harrastusten joukoon on viimeaikoina ilmestynyt akvarellityöt. Näitä taidokkaita maalauksia alkaa kertyä kivasti "kotinäyttelyyn"

Sallin ottama kuva vuokrahevosestaan.

Sallilla ja Miralla on usein yheisiä taidetuokioita

Miran lasitaidetta ...

Tämä "Meteoriitti" vaihtaa väriä valaistuksen mukaan. Lasimassassa on käytetty harvinaista maametallista alkuainetta, neodyymiä, joka tuo lasiin muuntuvan väriefektin.

Neodyymilasia.

Ruusutarhaa.

Tarjoilualustoja.

Pronssivaluinen ballerina.

Pro Dance -yhdistys on perustettu yli 50 vuotta sitten tukemaan suomalaista tanssitaidetta. Yhdistys on nyt tilannut aiemmin balettitanssista eläköityneeltä ja nykyiseltä  lasitaiteilijalta  "Lasiballerina" -veistoksen jaettavaksi vuosittaiseen Pro Dance -gaalaan.

Tänä vuonna Miran muotoileman palkinnon sai Suomen kansallisbaletin 2. solistitanssija Sofia Gustafsson (kuva: Mirka Kleemola, screenshot palkinnon jakotilaisuudesta).

"Sydänystävä" -teos, nyt saamelaisväreisä, kuuluu minun aarteistooni.

Lapin tuliaisena on aiemmin saatu saamelaistaiteilijan Emilia Syväjärven maalaama kaunis tarjotin. Omat suosikkini luontokasvieista ovatkin juuri tämä suovilla ja sen rinnalla vanamo.

Meidän joulukukkaset saivat seurakseen Miran muotoileman revontulivalaisimen. 

Eila-ystäväni kanssa naureskeltiin joku kerta meidän perheen viimevuosien "joulukuusille", jota virkaa ovat toimittaneet milloin rosmariiniyrtti, milloin vaikkapa tuuheanpuoleinen tillinippu. Näillä kilometreillä ei aina riitä intoa varsinaisen kuusen hankintaan. Eila ratkaisi ongelman toimittamalla meille kukkakaupan huonekuusen. Hetkessä kuusi sai ylleen tarvittavat koristeet, ja mikä parasta, kasvi todellakin tuoksuu kuuselta. Kiitos Eila!

Meri puolestaan oli löytänyt minun suosikkivalokuvani ja keksi teettää siitä hauskan kahvimukin. Kuva tulee esille vasta, kun muki lämpenee. Melkoinen yllätys! Kuva kertoo Merin ja minun vaaleanpunaisesta/pinkistä kaudesta, joka alkoi, kun vuosia odotettu Meri-vauva syntyi. Meri pääsi/joutui osallistumaan tähän värivillitykseen monien vuosien ajan, kun aina vain löytyi jotakin kivaa pinkkiä meille molemmille.

Merillä ja Jonilla käydessäni laitoin koiranpoikien kunnioitettavan palkintokokoelman arvonsa mukaisesti esille. 

Ateneumissa on nähtävillä vielä 1.2.2026 saakka 1900-luvun alun taiteilijoita, lähinnä itävaltalaista Kustaa Glimptiä ja meidän Akseli Gallen-Kallelaa. He kuuluivat ns. sessionistien taidepiireihin, joiden tavoitteena oli löytää taiteelle uutta, modernimpaa ilmaisua. Wienin sessio aloitti toimintansa vuonna 1897 Gustav Klimtin johdolla. Suuntaus keräsi yhteen eri maiden taiteilijoita ja Suomesta mm. Gallen-Kallelan. Taiteessa pyrittiin ilmentämään modernia maailmaa elämän eri aloilla, kuten kuvataiteen, arkkitehtuurin, käsityön, muotoilun ja muodin yhteydessä. 

Klimt: Amalie Zuckerkandl.

Aikakautta symboloi normeista vapautuva modeni ihmiskäsitys. Seurapiirien salogeista tuli suosittuja kohtaamispaikkoja.

Arkkitehtuurissa ja sisustuksessa haettiin vaikutteita kansantaiteesta ja luonnonmuodoista. Myös geometriset kuviot neliöineen ja ruudukkoineen korostuivat

Valtava, kokonaisia seinäpintoja kattava Klimtin Bethoven-friisi kuvastaa Ludvig van Beethovenin yhdeksännen sinfonian filosofiaa. Taideteos kertoo ihmisen ikuisesta pyrkimyksestä onnellisuuteen.

Muotimaailma nähtiin osana taiteellisen ilmaisun kokonaisuutta. Klimptin elämänkumppani, muotisuunnittelija Emilie Flöge, hylkäsi lopullisesti siihenastisen viktoriaaniseen korsettiin perustuvan naisten vaatetuksen. Hänen ja sisarensa muotitalo toi naisille yksilöllisyyden ja fyysisen vapauden pukeutumiseen.

Näyttelyssä on myös esillä suomalaisten vaatesuunnittelijoiden avangardistisia, sessionistien henkeä ilmaisevia asukokonaisuuksia.

Maiseman kuvauksessa haettiin tunnelmaa, mielentilaa ja kauneutta. Ne toivat vastapainoa kaupunkielämälle.

Gallen-Kallela: Imatra talvella, 1893.

Gallen-Kallela: Mary.

Vielä katsaus Luonnontieteelliseen museoon.

Vuonna 2022 Haminaan rantautui mursu, jonka edesottamuksia seurattiin julkisuudessa herkeämättä. Huonokuntoista mursua ei saatu pelastettua, vaan se kuoli matkallaan Korkeasaaren eläinsairaalaan. Nyt tämä arktisten vesien sukeltelija on  museon tiloissa nähtävissä konservoituna.

Mursun komeat syöksyhampaat.

Norsun syöksyhampaat ovat olleet salametsästäjien tavoiteltua ryöstösaalista. Toivottavasti mursun hammasrakenne ei ole samanlaista "norsunluuta".

Krokotiilin leveä hymy.

Valpas mangusti.

Käsivarren Lapin valokuvanäyttely 4. kerroksessa.

Helmiäispilviä. 

Urhea, mitään pelkäämätön piskuinen tunturisopuli.

Riekko lämpimässä lumikiepissään.

Mukava taide-elämyksen uudelleen kohtaaminen tapahtui alimman kerroksen "Kotina metsä" -näyttelyn tiimoilta. Samat valokuvataiteilijat, Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo, vierailivat Kajaanin taidemuseossa esitellen luonnon monimuotoisuutta "Pohjoistuulen metsä" -näyttelyssään syyskaudella 2023.

Soili siskoni kanssa tutustuimme myös Peacockin hulvattoman hauskaan esitykseen "Nauru pitkästä ilosta".

Esitys vilisi TV:ta tuttuja kasvoja. Oululaislähtöinen Anniina Koivuniemi istui tälle näyttämölle aivan täydellisesti. Yhdessä Anssi Heikkilän kanssa he toivat tanssitaitoa ja sähäkkyyttä esitykseen .

Loppukiitosten aikaan totesimme, että meidän elinajanodote oli huomattavasti pidentynyt, mikäli sanonta naurun elämää pidentävästä vaikutuksesta pitää paikkansa.

Ennen Kajaaniin paluutani ennätin katsastaa vielä Amos Rexissä Leandro Erlichin näyttelyn. Erlich johdattaa vierailijan osaksi taideteosta. Oudoilla ratkaisuillaan taiteilija hämmentää katsojan arkitodellisuutta.

Tietenkin minun piti päästä keikkumaan kerrostalon ylimmälle ikunanreunukselle! Kuitenkin varoin tiukasti, ettei puhelin pääse putoaman.

No, oikeasti seinilläkiipeilyt onnistuivat ihan turvallisesti lattiatasolla loikoillen.

Salaisessa puutarhassa tuli taas vaikeuksia hahmottaa tilan todellisuutta.

"Junan ikkunasta" pääsi seuraamaan sanan mukaisesti ohikiitäviä maisemia.

Amos Rexin Frosteruksen salissa on pysyvästi esillä varhaista modernia taidetta. Taiteen keräilijä Sigurd Frosterus toimi itse arkkitehtinä. Hänen tunnetuimmat rakennukset ovat mm. Stockmannin tavaratalo ja tasavallan presidentin entinen virka-asunto Tamminiemi. 

Esillä on viitisenkymmentä kansainvälistä 1900-luvun alkupuolen koloristista teosta. Suomalaisia taiteilijoita ovat mm.Magnus Enckell ja alfred William Finch.

Tässä Finchin teos Näkymä Suursaaresta,1912.

Niinpä kummitusjutut istuvat tähän kontekstiin aivan täydellisesti. Kainuun museossa on meneillään hyytävän kiinnostava näyttely kainuulaisesta kummitusperinteestä.

Kammottavia tarinoita...

Sopivasti luurankoja...

Epäilyttäviä hahmoja...

Tietysti valkopukuisia neitoja...

Tämä iski suoraan (hammas)hermoon. Kauhukuvia omasta lapsuuden todellisuudesta...

Tarinoita ja lisää tarinoita.

Maisema on todella harmaa mutta myös omalla tavallaan kaunis.

Kun valoa on hiukankin enemmän, siitä osaa nauttia.

Marraskuunkatus on ottanut tehtäväkseen nostattaa syksyistä tunnelmaa.

Auringon värisillä kukkasilla voi muutoinkin piristää päiväänsä.

Kivat kahvihetket luovat leppoisaa tunnelmaa.

Katukuvassa ei jäädä synkistelemään.

Kajaanin taidemuseon näyttely tuo taas valolla ja valkoisuudellaan mukavasti kontrastia syystunnelmiin. 

Saksalainen taiteilija, Angela Clajcar, on rakentanut paperimateriaalista vaikuttavia teoksia.

Hotelli Kajaanuksessa on myös esillä  pienimuotoinen, paikallisten taiteilijoiden, näyttely.

Iloa syksyyn toi myös Kainuun kirjamessut Sotkamossa. Marraskuisessa viikonlopussa, 15-16.11., oli mielenkiintoinen kattaus uutuuskirjoista. Ennätin katsastaa lauantaipäivän tarjontaa.

Sotkamon uusi koulu- ja kirjastorakennus luo komeat puitteet opetukseen ja kulttuurin seurantaan.

Tässä kirjaston avarat tilat.

Isosti mielihyvää tuotti Kainuun vahva esilläolo Itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa. Kajaanistakin oli runsaasti juhlavieraita kutsuttuna. Yhtenä säkenöivänä tähtenä TV-ruudussa nähtiin Kaisa Marin, neljännen polven leipomoyrittäjä suosikki kahvilastani, Pekka Heikkisen konditoriasta.   

Tapasin kesällä italialalaisen työssään ansioituneen mediatoimittajan, Gianfranco Nitin. Syksyn aikana hän on julkaissut Suomen Lappia käsitteleviä artikkeleita Italian luetuimmassa aikakausilehdessä, Il Venerdi repubblicassa. Saamenmaan puolesta voi olla iloinen tämän pohjoisen kansan saamasta huomiosta eteläisessä euroopassa. 

Kummituksista huolimatta voidaan todeta, että käsillä on yksi hienoista vuodenajoistamme. Ilman kauniin kuulasta alkusyksyä ja myöhemmin rauhoittavaan harmaan hämärään kääriytyvää maisemaa ei meidän suomalaisten uotuinenkalenterimme olisi täydellinen.

On fiksu idea Luontoäidiltä, että hän jaksaa aina järjestää meille leppoisaan kesään tuudittautuneille mutta jo viilenevään syksyyn totutteleville ihmispoloille pehmeän laskun hallan harmauteen ja lopulliseen kalsean talven tuloon. Syystuulista ja kiprakoista yökylmistä huolimatta maisemat peittyvät vielä hetkeksi lämpimiin oranssiin taittuviin värisävyihin.

Kajaaninjoen värikylläisiä rantoja lokakuun alkupuolella. 

Cityruskaa.

Siskon kanssa lenkkeiltiin perinteikkään Vuokatin ulkoilutapaamisemme merkeissä lokakuun alussa. Enkä tietenkään millään saanut kameraa pysyttelemään kiltisti repun taskussa.

Mustesienet tuovat joka syksyisen hattivattiarmeijan puistonurmikoille.

Puolukkaa oli tänä syksynä  paikkapaikoin runsaasti. Nykyisten ravintotutkimusten mukaan on tämä marja noussut arvolleen kuuluvaan seuraan, supermarjojen joukoon. Toisekseen, puolukka tarjoaa metsässä myös herkullista silmänruokaa.

Vaikka itse ei ennättäisi kameroineen jokaisen leijailevan lehden perään voi hyvinkin käydä katsastamassa somessa pursuavia ruskakuvia. Tänä syksynä on saatu nauttia myös harvinaisen näyttävien revontulten loimuamisesta. Upeimmat moniväriset taivaantulet ovat löytyneet nettipostauksina pohjoiskalotin alueelta tallennetuista kuvista ja videoista. Mutta onpa komeita reposia päässyt kuvaamaan myös kajaanilaiselta taivaankannelta.

.

Lokakuun puolivälissä oli minulla mahdollisuus tutustua vuosittain Hailuodossa järjestettäviin vinttikoirakisoihin. Merin ja Jonin whippetit osallistuivat kisaan, jossa koirapari kerrallaan lähtee innokkaasti tavoittelemaan moottorivetoista viehettä. Oli hauskaa katsella miten kisaajat nauttivat vauhdikkaasta jahtaamisleikistä. Myös koirien omistajat toimivat leppoisassa yhteishengessä toisiaan ja toistensa koiria tsempaten.

Ukko keskittyy.

Kisa päättyy aina iloisissa merkeissä, sillä kaikki koirat saavat maaliviivan jälkeen retuuttaa hetken karkulaista, valkoista muovisuikaletta.

Väiski oli päättänyt napata vieheen!  Kuvaaja Lauri Vieristö.

Voittajan on helppo - hypellä! Kivan lelun lisäksi Väiski sai kultaisen pupun palkintokaappiinsa. Kuvaaja Joni Honkaniemi

Iltafiilistelyä. Kuvaaja Meri Ollila.

Hailuoto on erityisistä luontoarvoistaan tunnettu saari Oulun edustalla.

Aavan meren ulappaa.

Herkulliset lohikeitot Halstari -ravintolassa.

Hailuodon ja mantereen välillä toimii lauttaliikennöinti. Uusi siltayhteys on rakenteilla, ja se saadaan käyttöön ensi kesänä.

Aamulla kahdeksan jälkeen auringonsäteet kimmelsivät lautan vesivanassa.

Illalla, saarelta palatessa, laskeva aurinko kultasi keskeneräiset siltarakenteet.

Siltatyömaa etenee vauhdikkaasti. 

Auringonlaskun aikaan.

Oululainen iltavalaistus.

Entisen kotirannan maisemaan on ilmestynyt yllättävä näky, Hailuodon siltasiluetti.

Rannan ruokokasvusto kimmelsi aamuusvan jäljiltä.

Kempeleen ystäväperheen luona vieraillessa sain viettää ainutlaatuisen hetken neljän sukupolven yhteisessä tapaamisessa. Kamera ei ollut nyt mukana, mutta tilaisuudesta jäi erityisesti mieltä lämmittävä muisto. 

Helena ystäväni kanssa käytiin virittämässä nostalgisia tunnelmia Nukun (Nuoriso- ja Kulttuurikeskus) kahviossa.

Samalla saimme kuulla kiinnostavan esittelyn 1970 luvun poparipändistä, The Byrds yhtyeestä.

Syyskuun lopun aurinkoisen päivän innoittamana tein reippaan pyöräretken Paltaniemeen.

Aamupäivän hiljaisuus ja täydellisen tyyni Oulujärven pinta pysäytti ihmettelemään miten maisema voikin olla kuin taulu!

Kauempana näkyi vielä aamu-usvan jäänteitä.

Höyhenen omistaja on todennäköisesti jo karistanut tämän rannan hiekat räpylöistään ja suunnannut lentonsa etelänmaille.

Rannan komea kelo jaksaa uhmata "Kainuun mereltä" usein puhaltavia tiukkojakin myrskytuulia. 

Ruskaa vaahterassa.

Maaston jännittäviä yksityiskohtia.

Lempeä syksyinen auringonpaiste herätti amiraaliperhosen verryttelemään siipiään uimakopin seinustalle.

Hetkeä myöhemmin yksinäinen kalastaja suuntasi veneenkeulan kohti järvenselkää päivän saaliit mielessään. 

Eipä haittaa, vaikka talvea kohti ollaan menossa, takana on hieno kesä ja upea syksy. Näillä eväillä pärjää mainiosti talven yli. Ai niin, mutta talvihan on itsessään myös hieno vuodenaika. Tuskin maltan odotta että pääsen kameran kanssa jahtaamaan talven muovaavia huurreoksia. Vähän lisää vaatetta päälle ja ulos kävelemään kunnon pakkaseen otsatukka ja ripset valkoisessa kuurassa. Entä miten palkitsevaa onkaan palata ulkoseikkailuilta sisälle, tankkaat kupin kuumaa ja käperryt pörröisen shaalin lämpöön lukemaan sitä kirjaa, jonka olisit halunnut aiemmin lukea, mutta et ennättänyt alkua pidemmälle kesäkiireittesi keskellä.

Siispä touko- ja kesäkuu värjöteltiin harvinaisen viileissä tunnelmissa huolimatta TV:n iloisten säätieteilijöiden optimistisista lupauksista "ensi viikon" paremmista kesäkeleistä. Ja juuri, kun hamuilit netin lomatarjouksia lämpimiin maihin (jos et ollut synkimmässä kaatosateessa sitä jo tehnyt) jysähti päälle ennennäkemättömät heinäkuun hirmuhelteet. Aluksi huokailtiin, että tosi ihanaa, aivan mahtavaa ja kannatti odottaa. Kunnes - teki mieli kääntyä vaikka sammakkoprofessoreiden ja ahvenen selkäevästä ennustavien puoleen, etteikö ole näköpiirissä mitään helpotusta tähän kuumankosteaan tunnelmaan, mikä oikeasti kuuluisi johonkin Mombasan kilometrien mittaisille hiekkarannoille. Etelä euroopan ilmastoturistitkin jo puistelivat epäuskoisina päätäään, vaikkakaan meidän hiukan yli 30 plusasteet eivät sentään vielä heitä karkoittaneet.  

Käviköhän lopulta niin, että universumi kyllästyi kuuntelemaan miljoonien ihmisten mihinkään tyytymätöntä nurinaa ja heitti elokuun puolivälissä kansakunnalle kunnon syksyn. Siihen pysähtyi meidänkin suunnitelma loppukesän lapinreissusta - mitäpä sinne palelemaan, kun sen voi tehdä kotonakin. Mutta tarina ei suinkaan pääty tähän. Syyskuun alussa ilma alkoi selkiytyä ja näkyviin tuli sinistä taivasta. Kysymättä ennustajaeukoilta tai -ukoilta mitään vuokrattiin matkailuauto ja suunnattiin nenät kohti pohjoista. Sää oli vuodenaikaan nähden aivan täydellinen. Loppupäätelmäksi jäi, että itseasiassa oli ihan hyvä kesä. Asiaa vähän auttanee tämän ikäisen ihmisen ajoittain ehkä jo lievän dementian suuntaan lipsahtava muistikin ;)

Syyskuun puolenvälin paikkeilla pääsimme nauttimaan pohjoiseen vähitellen levittätyvästä ruskasta.

Utsjoella oli meidän reissun kulminaatiopiste, ja siitä aloimme lipua hiljaksiin etelään päin. Saamen sillan kohdalla ripsi vähän vettä, mutta Tenojoen kauneus kompensoi vesipisarat ihan täysin. Lapsuudestani muistan, että kirjahyllyssämme oli teos nimeltä Teno - Suomen kaunein joki. Myöhemmin olen omin silmin havainnut mikä totuus tuohon ajatukseen sisältyykään.

Näppärästi kulkeva matkailuautomme huilasi hetken Utsjoen Ailgas tunturin juurella.

Utsjoen ja Karigasniemen välisellä osuudella Norjan puolella rantoja myötäilee pitkät pätkät hienohiekkaista biitsiä.

Enimmiltään Tenojoen rannat koostuvat voimakkaan virran pyöreälinjaisiksi hiomista kauniista kivistä. Kivien välissä kasvaa hapro, jota on käytetty Lapissa hyötykasvina.

Tässä kivessä näen Tenon vahvaa virtausta.

Tenojoen kekseliästä muotokieltä.

Kiven pinnassa näkyvää jäkäläkasvustoa.

Porot kuuluvat pohjoisen maisemaan.

Lohipatojen pukit on nostettu rannoille, kun vesistö on nyt kalastuskiellossa hupenevan kalakannan vuoksi.

Tässä yksi syy kalakannan muutoksille. Valtavat kyttyrälohipopulaatiot valtaavat elintilaa tenonlohelta. Kudun jälkeen tämä kala kuolee ja jää pilaamaan vesistöä ja rantoja. Huolimatta lohikalan taustastaan sille on ollut vaikea keksiä ruokaravinnoksi soveltuvaa käyttömuotoa. Tästä kuvasta päätellen vain tuo kyttyrä on kelvannut jollekin haaskansyöjälle evääksi, ihmiselle ei sekään, tai ei ainakaan juuri se.

Tunturipuroja ja jokia solisi matkan varrella tuon tuosta. Karigasniemen jälkeen tien alitti vilkas kirkasvetinen pikku joki.

Inarin ja Ivalon välinen tieosuus on myös yksi kauneimpia maantieajon reittejä kivasti mutkittelevine teineen ja runsaine vesistömaisemineen.

Kelopuun jännittäviä muotoja.

Muotovalio kehnäsieni.

Inarin kylällä tietysti pysähdyttiin Wilderness Hotel Inarin kohdalla, tiedettiinhän siellä olevan tyttäremme muotoilema lasiteos, Valorisku.

Hotelli on sisustukseltaan tyylikäs.

Seinillä on runsaasti nimekästä lappilaista taidetta mm. Merja Aletta Ranttilaa.

Reitillemme sattui myös harvinaisen komeat revontulet.

Ivalossa pysähdyimme jutustelemaan kuulumiset veljen kanssa.

Lounaaksi velimies savusti makuhermoja hellivät Inarinjärven siiat.

Veljen naapuristossa tapasin hyvän ystäväni hamasta nuoruudestani. Hän on asunut Italiassa jo vuosikymmeniä, mutta käy usein miehensä kanssa Lapissa kotitilallaan. Olipa virkistävää tavata tämä sympaattinen pariskunta.

Annikki ja Gianfranco.

Annikin ottama kuva heidän kesäkodin ikkunasta.

Aiemmin kesällä vietimme Soili siskoni kanssa liikuntapainotteisen viikonlopun Vierumäen Holiday Clubilla.

Uintia...

uintia...

hohtokeilausta...

patikointia...

ja "naurujoogaa". Monet lihakset kipeytyivät mukavasti treenailusta mutta ehkä parhaiten vatsalihakset. Soilin kanssa  hersyvää naurua riitti vatsatreeniksikin asti.

Sitten vielä mieluisa sukulaistapaaminen Liisa serkun kanssa Lahdessa.

Lahden Sibeliustalo.

Ei nyt päästy sisään, mutta tilat näyttävät houkuttelevilta.

Kaunis Veera -ravintolassa oli todella herkulliset ruoat.

Lahti on uskomattoman vihreä kaupunki. Vehreys vain jatkuu ja jatkuu.

Ja Liisa serkun asunnolta edelleen vihreyttä.

Kuhmotaloon päädyimme ystäväporukan kanssa kuulemaan Jyrki Anntilan upeaa tenoria.

Jyrki Anttila on Pro Finlandia palkittu Suomen Kansallisoopperan päätenorisolisti 1998 - 2022. Hän on ollut Ilmajoen taiteellinen johtaja 2010 - 2014 ja Lohjan tenoripäivien taiteellinen johtaja 2007 - 2012. Esiintymisvierailuja on ollut mm. Saksassa, Sveisissä, Yhdysvalloissa, Japanissa, Tanskassa ja Balttian maissa.

Maan laajuinen kiertue juhlistaa Ohjelmatoimisto Operart Anttilan 20 vuotista toimintauraa.

Jyrkin komean tenorin lisäksi on mukava kuunnella hänen hauskaa jutusteluaan.

Viime viikolle mahtui vielä oululaisen ystävän kanssa perinteinen karpaloreissu syksyiselle suolle.

Marjasaalis oli hulppea.

Syksyisen suon värit sävähdyttävät.

Pulleaa palleroporonjäkälää.

Aamusumua tihkuva seittikudelma.

Sumuinen aamu on omalla tavallaan puhutteleva.

Aamupala päihitti hotelliaamiaiset ihan tullen mennen.

Ihana Helmiorvokki!

Kävin myös tapaamassa Hartaansillan tuntumassa asuvaa ystävääni, joka on hienosti toipunut vaikeasta leikkauksesta. Hänen asuinaluellaan on mahtavat ulkoilumaastot, ja pian hän pääseekin niitä hyödyntämään.

Uusi kevyenliikenteen silta on komea.

Sillan kupeeseen on juuri valmistunut hämmästyttävä lasinen rakennus, kelluva Olosauna.

Näinkö oikein, että itse lasisen saunapalatsin suunnittelija ja toteuttaja on paikalla.

Kyllä vain, Ilmari Mäenpää tiimeineen on viimeistelemässä Olosaunaa avajaisviikon juhlallisuuksiin. Kiireistään huolimatta hän ennätti leppoisaan tapaansa esittelemään huikean upeaa luomustaan.

Lämpöä henkivä saunamiljöö.

Ja mitkä maisemat saunanlauteilta!

Olosauna loistaa kuin timantti syysauringon säteissä.

Oulun keskustassa, Vänmannin saarella, sijaitsevat Oulun kaupunginkirjasto ja Teatteritalo.

Saarella on meneillään suuret remontit molemmissa rakennuksissa. Erityisesti minua nyt kiinnosti kirjaston piha-alue.

Kuhmolainen kuvataiteilija ja puutarhuri, Urho Kähkönen, on rakentamassa kirjaston eteen valtavaa kasvitaideteosta lähinnä tulevan "Vuoden Kulttuuripääkaupunki" -hankkeen puitteissa. Aluella on jo nähtävillä paljon valmista kasvillisuutta, mutta se ei ole vielä avoinna yleisön vierailuille.  

Alueelle on istutettu 4600 kasvia ja 75 eri lajiketta.

Sininen saari nousee kukoistukseensa varsinaisesti ensi kesänä, mutta teoksessa on mielenkiintoisia elementtejä jo nyt ja kaikkina vuodenaikoina. Teos avautuu yleisölle 8.10.

 Oulun Taidemuseossa on meneillään 83 vuotiaan Antti Holman näyttely.

Antti Holma käyttää teoksissaan puupiirrostekniikkaa ja jälki on voimakasta ja vahvatunnelmaista.

Taidemuseon tiloissa voisi viihtyä pidempäänkin.

Oulun Polliisia en ennättänyt moikata, mutta ostin lohtusuklaan.

Kotiin ajellessa piti pysähtyä muutamakin kerta ihailemaan maiseman iltavärejä.

Kajaanissa on marjakaverin kanssa ennätetty jo puolukkaan.

Viimeiset kanervankukat.

Torvijäkälää.

Katajanmarjaa.

Omppusatoa ystävän pihapuista.

Omenachutney.

Moozartin perunat ovat kuin sinfoniaa.

Kesäkurpitsoista syntyy monenlaista herkkua. Tässä viipaleiden päällä on aurajuustoa.

Lätyt syntyvät kesäkurpitsasta ja halloumijuustosta.

Metsälammen kesäilme.

Kajaaninjoen värivaihtelua.

Meidän perheen juhlavuosi käynnistyi 29.8. Tasan 50 vuotta aiemmin olemme mieheni kanssa tavanneet. Pian marraskuussa hankittiin kihlasormukset ja muutettiin kämppiksiksi. Ensi kesänä tulee eteen meidän 50 vuotis hääpäivä. Reilu vuosi tapaamisesta päästiin harjoittelemaan ensimmäisen beibimme vaipanvaihtoa. Siis juhlavuodesta on hyvinkin kyse.

Pian juhannuksen jälkeen ilman täytti eriväristen syreeneitten tuoksu. 

Kynskin alppiruusut pääsivät täyteen loistoonsa. Toivoisin kyllä alueelle lisää alppiruusulajikkeita.

Terhakkaat pikku bellikset/kaunokaiset täplittävät nätisti nurmikon mihin vain päättävätkin asettua.

Samalla tavalla kaunokaisilta näyttävät myös nämä heinäkuiset, bellistä suuremmat, mykerökukkaiset päivänkakkarat.

Vanha lääkekasvi, siankärsämö (ei nimi kukkaa pahenna, eikä kukka ainakaan nimeä).

Onneksi tämän kasvin virallinen nimi ei ole rentun ruusu, vaan ihan on maitohorsma tämä.

Lähes neonkeltainen ketoleinikki säilyttää kirkkaan värinsä kuivattunakin.

Kissankelloa kutsutaan myös sinikelloksi.

Täsmälleen samaan kohtaan maastossa ilmestyy joka vuosi kissankellon valkoinen muunnos. Näitä aina mietitään johtuuko valkoinen väri maaperän happamuusasteesta vai esim. geenivirheestä, no siis ehkä geenimuunnoksesta, eihän tuo virheeltä näytä.

Harakankello vaikuttaa vähän huolimattomasti väsätyltä kissankellolta, siksikö tuo nimi.

Ensimmäisen kerran tapasin pyörälenkin varrella oranssikeltanon. Pari päivää aikaisemmin olin lukenut lehdestä, että se olisi tulokaslaji, jonka ei toivottaisi levittäytyvän suomalaiseen maaperään.

Ohdakkeen kaunista violettisävyä.

Puna-apilan palleroita.

Muutaman kerran kesässä käyn ihailemassa Ensilän palstaviljelmiä. Itse en enää jaksaisi isommin syventyä hyöty- ja koristepuutarhuroinnin saloihin, mutta sitä suuremmalla kunnioituksella katselen asiaan paneutuneiden viljelijöiden upeita aikaansaannoksia.

Lehtosinilatva kukoistaa puutarhaolosuhteissa.

Sinilatvan valkoinen muunnos.

Päivityskuvia Ensilän tilanteesta 15.8.

Kaiken kauniin lisäksi korea täplätupsukkaan toukka.

Metsäisen hiekkatien varteen on siirtynyt oranssi liljakasvi, ehkä ruskolilja.

Sopivana kesänä se näyttää viihtyvän soratien pientareella lähes yhtä hyvin kuin pihapuutarhassa.

Kaupungin puistot luovat myös viihtyisyyttä ympäristöönsä.

Ystävän pihapiirin kesätunnelmaa.

Tsinnioita.

Hauska olkikukka.

Kesäkurpitsat.

Syöntivalmiit kesäkurpitsat.

Sympaattiset perunankukat enteilevät herkullisten uusien perunoiden satokautta.

Omat puutarhaharrastukset rajoittuvat nykyään lähinnä parvekkeen tomaattikasvuston seurantaan.

Purppurajuoru viehättä värisävyllään ja söpöllä kolmikulmaisella kukinnollaan.

Nyt, näin elokuisessa iltahämärässä syttyy aurinkokennovalo luomaan loppukesän tunnelmaa.

Keväästä lähtien seurailin makuuhuoneen ikkunasta näkyvän lokinpesän tapahtumia. Luulenpa että tämä lokinpoika on juuri siitä pesyeestä, kun se viihtyy hyvin meidän pihapiirissä edelleen. Emo tuo sillointällöin mehevän kastemadon ateriaksi. Odotan, että tuo vauvojen pilttiruoka vaihtuisi jo vähitellen kunnon kalanvonkaleisiin.

Lokkiyhdyskunnan hellepäivänvietto näyttää kuluvan verkkaisesti rupatellen venelaiturin tuntumasssa.

Yllättävä näkymä marjareissulla; haarapääskyt kokoontuivat syysmuuttonsa merkeissä tälläkertaa metsään vanhojen kelopuiden oksille. Nyt, kun perinteiset lankapuhelinlinjat ja muutkin ilmakaapeloinnit käyvät vähiin, niin pääskyset näköjään joutuvat kehittelemään uusia käytäntöjä torikokoustensa pitoon.

Kesäkuisessa Helsingin katukuvassa tapasin tyypillisesti vähän eteläisempiä kasvilajeja.

Hillanpoiminta osui taas kerran kohtuuttoman kuumaan hellejaksoon. Herääminen piti ajoittaa aamuisin jopa kolmenkin aikaan, mutta niin toimien oltiin jo kotona, kun kolmessakymmenissä kieppuneet lämpöasteet ryhtyivät kärventämään suomaastoa.

Hillasadon kerrotaan olleen niukkaa koko Suomessa, mutta marjan laatu oli erinomaista.

Mustikkaa on edelleenkin toisinpaikoin mättäät sinisenään.

Heinäkuun kuivuudesta kärsineen vadelman kannalta sateet tulivat viime hetkellä.

Tällaista - olisiko jäkäläkasvustoa vai sientä - en ole metsäretkilläni ennen tavannut.

Suovillan viimeisiä haituvia.

Kotoinen kukkakimppu.

Kimpun krysanteemit kuivahtivat ihan mukavan näköisiksi kestokukiksi.

Oulun polliisia ja muita oululaisia ystäviäni kävin tapaamassa heinäkuun alkupäivinä. Kun oikein ripeä oli, niin kolmessa päivässä ennätti nähdä ison joukon läheisiä ystäviä Kempele-Keskusta-Haukipudas akselilla. Mutta näyttelyt jäivät siinä kiireessä taaskin katsastamatta, vaikka Taidemuseollakin olisi ollut kutsuvasti avointen ovien päivä.

Entinen kotiranta pitää aina katsastaa.

Rannan lähituntumassa puikkelehtii kivoja lenkkipolkuja. Ystävä Karinkannanniemestä toimii aina oppaana, jos vaikka sattuisin unohtamaan entiset maastomerkit.

Nättiä pientä Rajahaudan uimarantaa en aiemmin ollut huomannutkaan.

Rajahaudan venesatama on vilkkaassa käytössä.

Pateniemen vanhalle saha-alueelle nousee asuntoja kuin taiottuna.

Oulun keskusta on myllerrysten kourissa lähestyvän Euroopan Kulttuurikaupunki 2026 -hankkeen myötä.

Kirjaston ympärille on rakenteilla kuhmolaisen taiteilijan ja puutarhurin, Urho Kähkösen, suunnittelema moniulotteinen kasvimaailma. Heinäkuun alussa näkyvissä oli vielä syviä kuoppia ja korkeita sorakasoja. Siis, perustukset ainakin tulevat tehdyksi kunnolla.

Isonkadun varrella on hetken näkyvissä historiallinen seinänäkymä Sanomalehti Kalevan kirjapainon teksteistä.

Oululaista historiaa näkyy myös aikakausilehti Kaltion teksteinä vanhassa seinärakenteessa.

Nallikarin nimekäs hiekkaranta on kokenut myös mullistavat uudistukset. Rantaan on rakennettu uutta majoituskapasiteettia ja lapsille järeästi kalustettu huvipuisto. Varsinkin norjalaiset ovat pitäneet aluetta pienenä rivieerana jo vuosikymmenten ajan. 

Leppoisaa kotoilua ystävien seurassa eri kyläilypaikoissa.

Siililläkin oma koti.

Ihana kehräilevä Helmi Orvokki.

Lähes trooppisissa tunnelmissa.

Kajaanin taidemuseossa on 14.9. saakka esillä Teemu Mäen teoskokoelma. Aihepiiri viipyilee varsin synkissä vesissä. Osa teoksista on muotokuvia, joissa ihminen kuvataan rehellisesti mutta myötätuntoisesti. Toisissa teoksissa on näkyvissä filosofinen ja poliittinen ote. Sodan teemaat ovat vahvasti esillä.

Tämä maalaus esittää tsetseenialaista pariskuntaa, "Goznyin enkelit", jotka perustivat orpokodin Tsetseniaan sisällissodissa kärsineille lapsille. Lopulta he joutuivat pakenemaan lasten kanssa Liettuaan ja myöhemmin Suomeen.

Kajaanin pääkirjastossa on heinäkuun näyttelyssä esillä Jukka Savilammen ja Paula Lackman-Korhosen mielenkiintoisia töitä.

Ennätin muutaman kerran käydä kuuntelemassa kauniin kirkkomme udistettujen urkujen musiikkiesityksiä.

Murriinilasien työstötekniikka vaatii tekijältään vahvaa ammattitaitoa. Miran ja Karin vaasirivistö on kunnioitusta herättävä.

Karin jännittävää muotokieltä.

Miran maljakko tarjoaa katsojalle erikoisen liikkeilluusion.

Karin avaarusnäkymää.

Miran revontulivalaisin. Kolmen lampun ryhmä tuo tästä eteenpäin revontulten säihkettä myös meidän kotiin. 

Tyytyväiset taiteilijat valtavan työurakkansa jälkeen. Lämpimin sanakääntein toivoteltiin lukuisa avajaisvierasjoukko tutustumaan uusiin teoksiin. Näyttely on avoinna 19.7. saakka (Rauhankatu 7).

Ylemmässä kerroksessa oli samaan aikaan hauskat näyttelyavajaiset Mari Savion luoman veikeän Eukko hahmon puitteissa.

Töölössä ennätin piipahtaa ennen kuin Marja Hepo-Ahon ja Aino Simolan näyttely päättyi. Aino on pitkänlinjan vaatesuunnittelija. Hänen ateljeessaan syntyy mm. taidokkaita huopakankaasta muotoiltuja asuja. 

Huopa ja lasi voivat täydentää toisiaan.

 Marja nimekkäänä lasitaiteilijana on loihtinut kauniit kukkaisvalaisimet

Helsingin keskustassa Citycentteri kakkoskerroksessa avautuu hersyvän keveä kesätunnelma. Mira tiimeineen on toteuttanut täysin kierrätysmateriaaleista satojen kukkasten ja perhosten maailman siltä varalta, että Suomen kesä unohtaisi syventyä lämpöisen suvitunnelman luomiseen. Täytyy sanoa, että juuri tänä kesänä Miran apu on ollut todellakin tarpeen. Sateisen päivänän ilonpisarat löytyvät täältä.

Liukuportaiden valokäytävässä lentelee upeita, siipien kärkiväliltään kolmimetrisiä, perhosia.

Loppukesän varalle voi olla aiheellista napata perhosselfie mukaan.

Muutaman päivän pääkaupunkiseudun vierailuun mahtui tutustuminen HAM -museoon (Helsinki Art Museum). HAM esittelee taiteentekijöitä kansainvälisestä suurtapahtumasta Helsinki Biennaalista Vallisaaressa. Merelliseen luontokohteeseen osallistuu 37 taiteilijaa eri puolilta maailmaa. Sateiseen Vallisaareen emme nyt Liisa ystäväni kanssa lähteneet, mutta pääsimme kuitenkin pienessä määrin tutustumaan taiteilijakaartiin. Näyttelyyn voi tutustua vielä 21.9.2025 saakka.

Japanilaisen Yayoi Kusaman teos Huomenna kukkivat kukat.

Guatemalasta kotoisin oleva Edgar Calelin tutkii mayakulttuurin maailmankuvaa.

Virolaisen taiteilija Laura Pöldin  luonnon väreillä värjätyissä villaraanuissa kohtaavat pehmeys ja kovuus.

Taiwanilaiseen alkuperäiskansaan kuuluva Aluaiy Kaumakan ottaa kantaa oman heimonsa elinolosuhteisiin. "Perheen tie" teoksessa käytetään orgaanisia ja kasvillisuutta kuvaavia muotoja.

Oslolaisten Thale Blix Fastvoldin ja Tanja Thorjussen teoskokonaisuus koostuu lasikukista, Itämeressä kasvavan meriajokasheinän ja musiikin kombinaatiosta.

Ruotsalainen Theresa Traore Dahlberg poimii vaikutteita kotimaastaan ja Burgina Fasosta.

Carola Graham ottaa kantaas saamelaiskulttuurin puolesta. 

Brasialaisen Maria Thereza Alvesin eläinhahmoja.

Jenni Laiti ja Carl-Johan Utsi ovat saamelaisia taiteentekijöitä, joiden videoteos lappilaisesta elämänmuodosta kantaa huolta ympäritön ja elintilan nopeasta muutoksesta.

Espanjalaisen Regina de Miguelin poikkitaiteellista tuotantoa.

Huikean kaunis ja yllätyksellinen monimetrinen teos on nigerialaissyntyisen Otobong Nkangan toteuttama.

Tamara Hendersonin kastematoja erikoisissa taulukehyksissä.

Vapaan Taidekoulun 90-vuotis juhlanäyttely HAM:n tiloissa tarjoaa katsauksen entisistä koulun opettajista ja oppilaista.

Unto Pusan vahvaa viivaa.

Tove Jansson.

Elga Sesemann: Omakuva keltaisen ruukun kanssa. 

Sesemann.

Rafael Wardilta räiskyvää väri-iloittelua.

Amos Rexin takapihan uutta ilmettä.

Kajaanin Paltaniemessä Eino Leino -talon pihapiirissä on taiteilijakaksikon Mira Haverisen ja Johanna Sulan hiekan ja kiven inspiroima yhteisnäyttely.

Mira Haverisen akrylimaalauksissa toimii hiekka upeana teosten elävöittäjänä.

Tauluissa on nähtävissä myös runsaasti kultaisia korostuksia.

Johanna Sulan kauniin eteerisissä akvarellitöissä nousevat hänen vuosien varrella keräämänsä kivet päärooliin.

Ärjän pukki.

Mira ja Johanna näyttelyavajaisten juhlahumussa.